12. luku. 
SAKSAN KANSALLISSOSIALISTISEN TYÖVÄENPUOLUEEN ENSIMMÄINEN KEHITYSAIKA.
 
Ryhtyessäni nyt tämän niteen lopussa kuvailemaan liikkeemme ensimmäistä 
kehitysaikaa ja lyhyesti käsittelemään eräitä sen yhteydessä esille tulevia 
kysymyksiä en tee siten antaakseni esitystä liikkeen henkisistä tarkoitusperistä 
ja päämääristä. Uuden liikkeemme päämäärät ja tehtävät ovat niin valtavan 
suuret, että ne voidaan käsitellä ainoastaan omassa niteessään. Siten onkin 
tarkoitukseni toisessa osassa yksityiskohtaisesti käsitellä liikkeen 
ohjelmallisia perusteita ja koettaa hahmotella kuva siitä, mitä me kuvittelemme 
valtio sanalla. Tarkoitan tässä meillä kaikkia niitä satojatuhansia, jotka 
pohjimmaltaan ovat kaivanneet samaa löytämättä kuitenkaan yksityiskohdissa 
sanoja kuvatakseen, mikä heidän silmiensä edessä väikkyy. Sillä kaikissa 
suurissa uudistuksissa on huomattavaa se, että niiden esitaistelijana on lähinnä 
yksi ainoa henkilö, mutta kannattajia on monia miljoonia. Niiden päämäärä on 
usein jo vuosisatojen ajan ollut olemassa satojentuhansien sisäisenä, kaihoisana 
toiveena, kunnes sitten yksi on noussut sellaisen yleisen tahdon julistajaksi ja 
uutena aatteena ilmenevän vanhan kaipuun lipunkantajana saattanut sen voittoon.
 
Mutta että miljoonien sydämissä asuu toivo nykyisin vallitsevien olosuhteiden 
perinpohjaisesta muutoksesta, sitä osoittaa se syvä tyytymättömyys, josta he 
kärsivät. Se ilmaiseiksen tuhansina erilaisina ilmenemismuotoina, toisissa 
arkuutena ja kaiken epäilynä ja toivottomuutena, toisissa taas 
vastenmielisyytenä, vihana ja suuttumuksena, yhtäällä välinpitämättömyytenä, 
toisaalla jälleen raivokkaana liikanaisuuksiin menemisenä. Tästä sisäisestä 
tyytymättömyydestä voidaan pitää todisteina myöskin vaaliväsymystä tuntevia 
samoin kuin niitäkin monia, jotka ovat taipuvaisia kallistumaan vasemmiston 
kiihkomielisiin äärimmäisyysaineksiin päin. Ja juuri näiden puoleen nuoren 
liikkeemme olisikin määrä ensi sijassa kääntyä. Siitä ei pidä muodostua 
tyytyväisten, kylläisten järjestöä, vaan sen on koottavat yhteen kärsivät, 
kiusaantuneet ja rauhattomat, onnettomat ja tyytymättömät, ja ennen kaikkea, se 
ei saa jäädä kellumaan kansanruumiin yläpinnalle, vaan sen pitää tunkea juurensa 
sen perustaan asti.
 
Puhtaasti poliittiselta kannalta tarjoutui Saksassa v. 1918 nähtäväksi seuraava 
kuva: Kansa on jakaantunut kahtia. Toinen, verrattomasti pienempi osa käsittää 
kansallisen älymystön kerrokset, siitä pois luettuina kaikki ruumiillista työtä 
tekevät. Se on ulkonaisesti kansallinen, mutta ei kykene sillä sanalla 
kuvittelemaan mitään muuta kuin hyvin laimeaa ja heikkoa ns. valtion etujen 
edustusta, jotka muuten heidän mielestään ovat samat kuin hallitsijasukuun 
liittyvät. Se yrittää taistella ajatuksiensa ja tarkoitusperiensä puolesta 
henkisin asein, jotka ovat yhtä vaillinaisia kuin pinnallisiakin, mutta 
vastustajan häikäilemättömien keinojen suhteen jo semmoisinaan jäävät 
tehottomiksi. Yhdellä ainoalla hirvittävällä iskulla on koko tämä vielä 
hiljakkoin vallassa ollut luokka isketty maahan ja sietää nyt vapisevan 
pelkurimaisuuden vallassa jokaisen nöyryytyksen, joka tulee häikäilemättömän 
voittajan taholta. Sen vastakohtana ovat toisena luokkana ruumiillista työtä 
tekevän väestön suuret joukot. Se on liittynyt yhteen enemmän tai vähemmän 
jyrkiksi marxilaisiksi liikkeiksi ja päättänyt murtaa kaiken henkisen 
vastarinnan väkivallan voimalla. Se ei halua olla kansallinen, vaan hylkää 
tietoisesti kaiken kansallisten aatteiden edistämisen, samalla kuin se toisaalta 
avustaa kaikkea vierasta painostusta. Se on lukumäärältään voimakkaampi, mutta 
ennen kaikkea siihen kuuluvat ne kansakunnan ainekset, joita ilman uusi 
kansallinen nousu ei ole ajateltavissa eikä mahdollinen. Sillä siitä täytyi 
sentään jo v. 1918 olla selvillä, että jokaiseen Saksan kansan uuteen nousuun 
käy tie ainoastaan ulkonaisen mahdin jälleensaavuttamisen tietä. Tämän 
edellytyksenä eivät kuitenkaan ole, niin kuin meidän porvarilliset 
valtiomiehemme aina jaarittelevat, aseet, vaan tahdon voimat. Aseita Saksan 
kansalla oli aikoinaan enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ne eivät pystyneet 
turvaamaan vapautta, koska kansallisen itsesäilytysvaiston tarmoa ja 
itsesäilytystahtoa puuttui. Kaikkein parhainkin ase on kuollutta, arvotonta 
ainesta, niin kauan kuin puuttuu henkeä, joka on valmis, halukas ja päättäväinen 
sitä käyttämään. Saksa meni turvattomaksi, ei sen vuoksi, että siltä olisi 
puuttunut aseita, vaan koska puuttui tahtoa vaalia kansallisen pystyssäpysymisen 
ja säilymisen aseita. 
 
Kun nykyisin varsinkin Saksan vasemmistopoliitikot yrittävät oman tahdottoman, 
myöntyväisen, mutta todellisuudessa petoksellisen ulkopolitiikkansa pakolliseksi 
syyksi todistella maan aseettomuutta, heille täytyy siihen vastata vain yksi 
asia: Ei, kun sanotaan päinvastoin, osutaan oikeaan. Omalla epäkansallisella, 
rikollisella politiikallanne, joka jätti kansalliset edut huomioon ottamatta, te 
itse aikoinanne luovutitte aseet. Nyt te koetatte esittää aseiden puutetta oman 
kurjan viheliäisyytenne perustelluksi syyksi. Tämä on, niin kuin kaikki teidän 
työnne ja puuhanne, valhetta ja vääristelyä.; Mutta tämä moite kohdistuu yhtä 
suuressa määrin myöskin oikeistopoliitikkoihin. Sillä heidän surkeaa 
arkamaisuuttaan on kiittäminen siitä, että v; 1918 saattoi valtaan päässyt 
juutalaisroskaväki varastaa Saksan kansalta aseet. Ei heilläkään ole niin ollen 
mitään syytä eikä mitään oikeutta esittää nykyistä aseettomuutta sinä pakkona, 
josta heidän viisas varovaisuutensa (lue: pelkuruutensa) johtuu, vaan nykyinen 
turvattomuus on seurauksena heidän arkuudestaan. Mutta niin ollen ei Saksan 
mahdin jälleensaavuttamiskysymys kuuluukaan: miten voimme valmistaa aseita? 
vaan: miten saamme kasvatetuksi sellaisen hengen, joka tekee kansan kykeneväksi 
aseita käyttämään? Kun tämä henki kerran on kansassa vallitsevana, silloin tahto 
kyllä löytää tuhansia teitä, joista jokainen päättyy aseeseen! Mutta 
annettakoonpa pelkuriraukalle vaikka kymmenen pistoolia, hän ei kuitenkaan 
hyökkäyksen sattuessa pysty ampumaan laukaustakaan. Ne ovat siis hänelle 
arvottomampia kuin rohkealle miehelle pelkkä ryhmysauva.
 
Kysymys Saksan kansan poliittisen mahdin jälleensaavuttamisesta on jo sen vuoksi 
ensi sijassa kysymys sen kansallisen itsesäilytysvaiston tervehdyttämisestä, 
koska kaikki valmistava ulkopolitiikka samoin kuin kaikki jonkin valtion 
arvostaminen sinänsä kokemuksen perusteella suuntautuu, ei niinkään suuressa 
määrin käytettävissä olevien aseiden kuin kansan todetun tai ainakin oletetun 
siveellisen vastustuskyvyn mukaan. Kansan liittokelpoisuudelle on paljon 
pienemmässä määrin määräävänä se, minkä verran sillä on kuolleita asemääriä, 
kuin se, että siinä on selvästi olemassa leimuavaa kansallista 
itsesäilytystahtoa ja sankarimaista rohkeutta kuolemaan saakka. Sillä liittoja 
ei solmita aseiden, vaan ihmisten kanssa. Sen mukaisesti voi Englannin kansaa 
pitää maailman arvokkaimpana liittolaisena, niin kauan kuin sen johdon samoin 
kuin sen laajojen kansankerrosten hengen taholta on odotettavissa sellaista 
rajua hellittämättömyyttä ja sitkeyttä, joka on lujasti päättänyt taistella 
kerran aloitetun taistelun ajasta ja uhreista välittämättä kaikin keinoin 
voitokkaaseen loppuun asti, jolloin sen sillä hetkellä käytettävänä olevien 
sotilaallisten varusteiden ei tarvitse olla missään suhteessa verrattavissa 
toisten valtioiden vastaaviin varustuksiin.
 
Mutta jos kerran käsitetään, että Saksan kansan jälleenkohottaminen on sen 
itsesäilytystahdon jälleensaavuttamiskysymys, silloin on myöskin selvää, ettei 
siihen riitä, jos asian puolelle saadaan jo ainakin tahdoltaan kansalliset 
ainekset, vaan tietoisesti ei‑kansallisesti ajattelevat joukot on saatava 
muutetuksi kansallisesti ajatteleviksi. Nuoren liikkeen, jonka päämääränä niin 
muodoin on sellaisen Saksan valtakunnan jälleenpystyttäminen, jolla on oma 
suvereeninen asema, on kohdistettava taistelunsa varauksitta suurten joukkojen 
voittamiseen puolelleen. Niin surkean kurjaa kuin ylipäänsä Saksan ns. 
kansallinen porvaristo onkin, niin riittämättömältä kuin sen kansallinen 
mieliala tuntuukin, yhtä varmaa kuitenkin on, ettei sen taholta ole 
odotettavissa vakavaa vastarintaa voimakasta kansallista sisä‑ ja 
ulkopolitiikkaa kohtaan. Siinäkään tapauksessa, että Saksan porvaristo 
tunnetuista ahdasjärkisen‑lyhytnäköisistä syistä jäisi itsepintaisesti 
passiivisesti vastustamaan tulevaa vapautumista, niin kuin se aikoinaan 
suhtautui Bismarckinkin mittaiseen mieheen, ei sen taholta kuitenkaan ole 
koskaan pelättävissä aktiivista vastarintaa, sen sananparreksi tulleesta 
pelkurimaisuudesta johtuen.
 
Toisin on Saksan kansainvälisesti ajattelevien kansatoverien joukkojen laita. Ei 
siinä kyllin, että he ovat alkukantaisemmassa luonnollisuudessaan lähempänä 
väkivalta‑ajatusta, myöskin heidän juutalainen johtonsa on väkivaltaisempi ja 
häikäilemättömämpi. He kyllä kukistavat jok'ikisen Saksan nousun samalla tavoin 
kuin aikoinaan mursivat Saksan armeijan selkärangan. Mutta ennen kaikkea: tässä 
parlamentaarisesti hallitussa maassa he lukumääräisen enemmistönsä voimalla 
eivät ainoastaan estä kaikkea kansallista ulkopolitiikkaa, vaan myöskin tekevät 
mahdottomaksi kaiken Saksan voiman suuremmaksi arvioimisen ja sitä tietä estävät 
jokaisen liittomahdollisuuden. Sillä ei sillä hyvä, että me itse tunnemme sen 
heikkouden tekijän, jota Saksan 15 miljoonaa marxilaista, demokraattia, 
pasifistia ja centrum‑puolueen jäsentä merkitsevät, vaan vielä paremmin se 
tunnetaan ulkomailla, ja meidän kanssamme mahdollisesti solmittavaksi ajatellun 
liiton arvoa mitataan juuri tuon kuormituksen perusteella. Ei kukaan tee liittoa 
sellaisen valtion kanssa, jonka toimiva väestönosa suhtautuu kaikkeen 
päättäväiseen ulkopolitiikkaan vähintään pidättyvästi. Lisäksi tulee vielä se 
tosiseikka, että kaikkien noiden kansallisen petoksen puolueiden johtoelinten 
täytyy jo pelkästään itsesäilytysvaiston pakosta suhtautua vihamielisesti 
jokaiseen nousuun ja ne varmasti niin siihen suhtautuvatkin. Historian kannalta 
ei yksinkertaisesti ole ajateltavissakaan, että Saksan kansa vielä kerran voisi 
kohota takaisin entiseen asemaansa tekemättä tiliä niiden kanssa, jotka olivat 
valtakuntaa kohdanneeseen ennenkuulumattomaan romahdukseen syynä ja sen 
aiheuttajina. Sillä jälkimaailman tuomioistuimen edessä ei v:n 1918 marraskuuta 
katsota valtio‑, vaan maanpetokseksi. Niin on Saksan itsenäisyyden 
jälleensaavuttaminen ulospäin aina ja joka tapauksessa ensi sijassa sen varassa, 
että Saksan kansa saadaan sisäisesti liittymään yhteen.
 
Mutta suoraan teknilliseltäkin kannalta tuntuu ajatus Saksan ulkonaisesta 
vapautumisesta mielettömyydeltä niin kauan kuin eivät myöskin kansan suuret 
joukot ole valmiit astumaan tämän vapaudenajatuksen palvelukseen. Puhtaasti 
sotilaalliselta kannalta täytyy ennen kaikkea jokaiselle upseerille olla 
selvänä, kun asiaa vähänkin ajattelee, ettei vierasta valtaa vastaan käytävää 
taistelua voida käydä ylioppilaspataljoonien voimalla, vaan että siihen 
tarvitaan kansan aivojen lisäksi myöskin sen nyrkit. Silloin on vielä lisäksi 
muistettava, että sellainen kansallinen puolustus, joka nojautuisi yksinomaan 
ns. älymystön piireihin, harjoittaisi korvaamattoman omaisuuden 
ryöstöviljelystä. Sitä nuorta Saksan älymystöä, joka syksyllä 1914 kävi 
kuolemaan Flanderin kentillä vapaaehtoisrykmenteissä, kaivattiin myöhemmin 
kipeästi. Se oli kansan parhain, kallein omaisuus, eikä sen menetys ollut sodan 
kuluessa enää korvattavissa. Mutta ei siinä kyllin, että taistelu sinänsä on 
mahdoton taistella, jollei rynnäkköön lähtevien pataljoonien riveissä näy 
myöskin työläisten suuria joukkoja, vaan myöskin teknillisluontoinen 
valmentuminen on ilman Saksan kansanruumiin tahdonyhteyttä mahdoton suorittaa. 
Juuri Saksan kansa, joka Versailles'in rauhansopimuksen tuhansien silmien 
alaisena joutuu pakosta elämään elämäänsä aseista riisuttuna, voi ryhtyä 
mihinkään teknillisiin valmistuksiin, saavuttaakseen uudelleen vapautensa ja 
inhimillisen riippumattomuutensa, ainoastaan siinä tapauksessa, että sisäisten 
urkkijoiden armeija supistuu niihin, joiden synnynnäinen luonteettomuus sallii 
heidän tunnetuista kolmestakymmenestä hopearahasta pettää kaiken ja mitä 
tahansa. Mutta heistä kyllä suoriudutaan. Sen sijaan tuntuvat voittamattomilta 
ne miljoonat, jotka valtiollisesta vakaumuksestaan vastustavat kansallista 
nousua ‑ voittamattomilta niin kauan kuin ei heidän vastustuksensa syytä, 
kansainvälistä marxilaista maailmankatsomusta, ole saatu kukistetuksi ja 
kitketyksi pois heidän aivoistaan ja sydämestään.
 
On siis aivan yhdentekevää, miltä näkökannalta Saksan valtiollisen ja 
kansallisen riippumattomuuden jälleensaavuttamismahdollisuuksia punnitsee, 
tekeekö sen ulkopoliittisen valmistelun, teknillisen varustautumisen vai itse 
taistelun näkökohdasta; aina on ja pysyy kaiken edellytyksenä, että sitä ennen 
on kansan suuret joukot voitettava kansallisen itsenäisyyden ajatuksen puolelle. 
Mutta jollei ulkonaista vapautta saavuteta uudelleen, silloin jokainen sisäinen 
uudistus tietää kaikkein suotuisimmassakin tapauksessa ainoastaan maan 
kantokyvyn kohoamista siirtomaana. Kaiken ns. taloudellisen nousun ylijäämä 
koituu Saksan kansainvälisten valvojaherrojen hyväksi, ja jokainen 
yhteiskunnallinen parannus kartuttaa suotuisimmassa tapauksessa työsaavutuksia 
heidän hyödykseen. Kulttuurin alalla ei Saksan kansalle liene ylimalkaan suotu. 
edistymismahdollisuuksia, sillä ne ovat liian kiinteässä yhteydessä kansakunnan 
poliittisen riippumattomuuden ja arvon kanssa.
 
Jos siis Saksan tulevaisuuden suotuisa ratkaisu liittyy erottamattomasti kansan 
suurten joukkojen kansalliseen ajattelutapaan, silloin tämän täytyy myöskin olla 
sellaisen liikkeen korkeimpana ja valtavimpana tehtävänä, jonka toiminnan ei ole 
määrä supistua hetken tyydytykseen, vaan jonka on kaikkia tekojaan ja toimiaan 
koeteltava ja punnittava pitäen silmällä vain niiden todennäköisiä seurauksia 
tulevaisuudessa. Niin olimme jo v. 1919 selvillä siitä, että uuden liikkeemme 
täytyy korkeimpana, suurimpana päämääränään ensiksi suorittaa suurten joukkojen 
voittaminen kansallisesti ajatteleviksi.
 
Siitä johtui taktillisessa suhteessa koko joukko vaatimuksia.
1. Suurten joukkojen voittamiseksi kansallisen nousun puolelle ei mikään 
yhteiskunnallinen uhri ole liian raskas. Millaisia taloudellisia myönnytyksiä 
Saksan työläisille nykyisin tehtäneenkin, ne eivät ole missään suhteessa koko 
kansakunnan voittoon, jos ne kerran osaltaan auttavat lahjoittamaan laajat 
kansankerrokset takaisin omalle kansalleen. Ainoastaan lyhytnäköinen 
ahdasjärkisyys, jollaista valitettavasti kyllä useinkin tapaa maamme 
yrittäjäpiireissä, voi olla huomaamatta ja tunnustamatta, ettei ajan pitkään ole 
heille olemassa taloudellista nousua eikä liioin heille niin ollen koidu lisää 
taloudellista hyötyä, jollei Saksan kansakunnan sisäistä kansallista 
yhteenkuuluvaisuuden tunnetta saada uudelleen palautetuksi entiselleen. Jos 
Saksan ammattiyhdistykset olisivat sodassa häikäilemättä valvoneet työväestön 
etuja, jos olisivat itse sodan aikana pakottaneet tuhansin kerroin lakkoon 
turvautumalla silloisen osingonnälkäisen yrittäjäkunnan myöntymään edustamiensa 
työläisten vaatimuksiin, mutta olisivat samalla kansallisen puolustuksen asiassa 
yhtä kiihkeästi tunnustautuneet saksalaisuutensa kannattajiksi ja yhtä 
varauksettomasti antaneet isänmaalle, mitä isänmaan on, silloin sotaa ei olisi 
hävitty. Mutta miten naurettavia olisivat kaikkein suurimmatkaan myönnytykset 
olleet sen suunnattoman merkityksen rinnalla, mikä olisi ollut sillä seikalla, 
että sota olisi voitettu!
 
Niinpä on sellaisen liikkeen, jonka tarkoituksena on antaa saksalainen työmies 
takaisin Saksan kansalle, päästävä selville siitä, ettei taloudellisilla 
uhrauksilla tässä kysymyksessä ole ylipäänsä mitään merkitystä, niin kauan kuin 
ei kansallisen talouden pystyssäpysyminen ja riippumattomuus joudu niiden 
johdosta uhan alaisiksi.
 
2. Suurten joukkojen kansallinen kasvatus voi käydä ainoastaan yhteiskunnallisen 
nousun kiertoteitä, koska yksinomaan juuri sen avulla saadaan luoduksi ne 
yleiset taloudelliset edellytykset, jotka tekevät kullekin yksityiselle 
mahdolliseksi päästä osalliseksi kansakunnan kulttuuriaarteista.
 
3. Suurten joukkojen kansallisesti ajatteleviksi kasvattamiseen ei ikinä päästä 
puolinaisuuksilla, heikosti tähdentämällä ns. ulkokohtaisuuskantaa, vaan 
arastelematta ja suorastaan kiihkeän yksipuolisesti suuntautumalla kerta 
kaikkiaan tavoiteltavaksi asetettua päämäärää kohti. Tämä siis tietää sitä, 
ettei kansaa voida tehdä kansallismieliseksi Saksan nykyisen porvariston 
ajattelemassa mielessä, siis semmoisin ja semmoisin rajoituksin, vaan ainoastaan 
kansalliseksi kaikella äärimmäisyyssuunnissa piilevän rajuuden voimalla. Myrkyn 
voima voidaan murtaa ainoastaan vastamyrkyllä, ja ainoastaan porvarillisen 
mielen tympeys voi pitää keskitietä taivaanvaltakuntaan johtavana tienä. Kansan 
suuret joukot eivät ole professoreja eivätkä diplomaatteja. Se vähäinen 
abstraktisen tiedon määrä, mitä heillä on, osoittaa heidän aistimuksensa lähinnä 
tunteen maailmaan. Sieltä on löydettävissä heidän joko myönteinen tai kielteinen 
asennoitumisensa. He ovat vastaanottavia ainoastaan jompaankumpaan noihin 
suuntiin käyvälle voiman ilmaukselle, ei ikinä niiden välissä häilyvälle 
puolinaisuudelle. Heidän tunnepitoisesta asennoitumisestaan muuten samalla 
aiheutuu heidän tavaton lujuutensa ja horjumattomuutensa. Uskoa on vaikeampi 
horjuttaa kuin tietoa, rakkaus on vähemmän altis vaihtelulle kuin kunnioitus ja 
arvossapito, viha kestävämpi kuin vastenmielisyys, ja valtavimpien tässä 
maailmassa tapahtuneiden mullistusten käyttövoima on kaikkina aikoina ollut 
vähemmässä määrin suuria joukkoja vallitseva tieteellinen tieto kuin niitä 
innoittava kiihko, väliin myös niitä eteen päin ajava hysteria. Joka mielii 
voittaa puolelleen suuret joukot, sen täytyy tuntea se avain, joka avaa näiden 
sydänten portit. Sen nimi ei ole objektiivisuus, ulkokohtaisuus, siis heikkous, 
vaan tahto ja voima.
 
4. Kansan sielun voittaminen voi onnistua ainoastaan jos, samalla kuin käydään 
positiivista taistelua omien tarkoitusperien puolesta, tuhotaan näiden 
päämäärien vastustajat. Kansa pitää ja on kaikkina aikoina pitänyt 
häikäilemätöntä hyökkäystä vastustajan kimppuun todistuksena hyökkääjän oman 
asian oikeudesta, ja se käsittää sen, että jättää toisen tuhoamatta, 
epävarmuudeksi oman asian oikeutuksen suhteen, jollei suorastaan merkiksi siitä, 
että oma asia on väärä. Suuret joukot ovat ainoastaan kappale luontoa, eikä 
niiden tunne käsitä sellaista, että samat ihmiset, jotka väittävät 
tavoittelevansa päinvastaista, puristavat toistensa kättä. Ne haluavat 
voimakkaamman voittoa ja heikon tuhoa tai tämän ehdotonta alistumista. Saksan 
kansan suurten joukkojen voittaminen kansalliselle asialle onnistuu ainoastaan 
siinä tapauksessa, että kaikessa positiivisessa taistelussa meidän kansamme 
sielusta sen kansainväliset myrkyttäjät hävitetään.
 
5. Kaikki ajan suuret kysymykset ovat hetken kysymyksiä ja ovat ainoastaan 
tiettyjen syiden seuraamusilmiöitä. Mutta syymerkitys on niistä ainoastaan 
yhdellä, nimittäin kansan rodun säilyttämisellä. Ihmisen voiman samoin kuin 
hänen heikkoutensakin perustana on yksinomaan hänen verensä. Kansat, jotka eivät 
tunne rodullisen perustansa merkitystä eivätkä kiinnitä siihen huomiota, ovat 
sellaisten ihmisten kaltaisia, jotka yrittävät opettaa mopsille vinttikoiran 
ominaisuuksia, ollenkaan käsittämättä, ettei vinttikoiran nopeus enempää kuin 
villakoiran oppivaisuus ole opittuja, vaan rotuun perustuvia ominaisuuksia.
 
Kansat, jotka lyövät laimin rodullisen puhtautensa säilyttämisen, luopuvat 
samalla myöskin sielunsa yhtenäisyydestä kaikissa sen ilmauksissa. Heidän 
olemuksensa rikkinäisyys on heidän verensä sekavuudesta luonnon pakosta johtuva 
seuraus, ja heidän henkisen ja luovan voimansa muutos on ainoastaan heidän 
rotuperusteidensa muutosten seurausta. Joka tahtoo vapauttaa Saksan kansan sen 
alkuperäiselle olemukselle vieraista nykyhetken ilmauksista ja pahoista 
tavoista, sen on se ensin vapahdettava noiden ilmauksien ja pahojen tapojen 
vieraasta, muukalaisesta aiheuttajasta. Ilman mitä selvintä rotukysymyksen ja 
saman tien myös juutalaiskysymyksen tuntemusta ei Saksan kansan uutta nousua 
saada enää koskaan syntymään. Rotukysymys ei ole ainoastaan maailmanhistorian 
avain, vaan myöskin ylipäänsä inhimillisen kulttuurin avain.
 
6. Nykyhetkellä kansainvälisessä leirissä olevien Saksan kansan suurten 
joukkojen liittäminen kansalliseksi kansayhteisöksi ei suinkaan merkitse 
luopumista eri säätyjen oikeutettujen etujen valvonnasta. Eri suuntiin käyvät 
sääty‑ ja ammattiedut eivät merkitse samaa kuin luokkajako, vaan ovat itsestään 
selviä talouselämämme seuraamusilmiöitä. Ammattiryhmitys ei ole millään tavoin 
ristiriidassa todellisen kansanyhteyden kanssa, sillä tämä merkitsee kansan 
yhteyttä kaikissa niissä kysymyksissä, jotka koskevat tätä kansakuntaa 
semmoisenaan. Jonkin luokaksi muuttuneen säädyn liittäminen kansayhteisöön tai 
vaikkapa vain valtioonkin ei tapahdu siten, että ylemmät luokat laskeutuvat 
alemmas, vaan että alempia kohotetaan. Tällaisen kehityskulun kannattavana 
voimana ei voi koskaan olla taaskaan ylempi luokka, vaan tasa‑arvoisuutensa 
puolesta taisteleva alempi sääty. Nykyistä porvarissäätyä ei liitetty jäseneksi 
valtioon aateliston toimenpitein, vaan se tapahtui sen oman toimintatarmon 
ansiosta ja sen omassa johdossa. Saksalaista työmiestä ei saada kohotetuksi 
Saksan kansayhteisön puitteisiin raukkamaisten veljeilynäytösten kiertoteitä, 
vaan tietoisesti kohentamalla hänen yhteiskunnallista ja sivistyksellistä 
asemaansa, kunnes pahimmat, merkittävimmät erot voidaan katsoa tasoitetuiksi. 
Liikkeen, joka asettaa päämääräkseen tämän kehityksen, on etsittävä 
kannattajakuntansa ensi sijassa työläisten leiristä. Se saa palata takaisin 
älymystön pariin ainoastaan siinä määrin kuin tämä jo on perin pohjin käsittänyt 
sen päämäärän, mihin liike pyrkii. Tämä muutos‑ ja lähentymistapahtumus ei ole 
loppuun suoritettu kymmenessä eikä kahdessakymmenessäkään vuodessa, vaan kokemus 
osoittaa sitä kestävän usean sukupolven ajan. Nykyisen työläisen lähentymiselle 
kansalliseen kansanyhteyteen ei ole pahimpana esteenä hänen säätyetujensa 
valvominen, vaan se, että hän on kansainvälisen kansan‑ ja isänmaanvihollisen 
johdon alainen ja sen mukaan asennoitunut. Samat ammattiyhdistykset voisivat, 
jos niitä johdettaisiin poliittisissa ja kansallisissa kysymyksissä 
kiihkokansalliseen henkeen, tehdä miljoonista työläisistä mitä arvokkaimpia 
heidän oman kansansa jäseniä, ollenkaan ottamatta huomioon puhtaasti 
taloudellisissa kysymyksissä sattuvia yksityisluontoisia taisteluja.
 
Sellaisen liikkeen, joka rehellisesti tahtoo antaa saksalaisen työläisen 
takaisin hänen omalle kansalleen ja temmata hänet pois kansainvälisen harhauskon 
vallasta, täytyy mitä jyrkimmin muodostaa rintama sitä, erikoisesti 
yrittäjäpiireissä vallitsevaa käsitystä vastaan, joka kansanyhteydellä ymmärtää 
työntekijöiden vastustelematonta luovuttamista taloudellisessa suhteessa 
työnantajan valtaan ja joka tahtoo käsittää työläisten jokaisen jopa 
oikeutettujen taloudellisten elinetujenkin valvomisyrityksen hyökkäykseksi 
kansanyhteyttä vastaan. Tämmöisen käsityksen edustaminen on tietoisen valheen 
edustamista; kansanyhteyshän ei aseta velvollisuuksia ainoastaan toiselle, vaan 
myöskin toiselle puolelle. Yhtä varmasti kuin työläinen rikkoo todellisen 
kansanyhteyden henkeä vastaan, jos hän välittämättä yhteisestä hyvästä ja 
kansallisen talouselämän kantokyvystä asettaa omaan valtaansa nojaten sille 
kiristykseksi sanottavia vaatimuksia, yhtä suuresti rikkoo tätä yhteyttä myöskin 
yrittäjä, jos hän epäinhimillisellä riistotavalla harjoittaa liiketoimintaansa 
käyttäen väärin kansallista työvoimaa ja kiskoo sen hiestä miljoonia omaan 
taskuunsa. Siinä tapauksessa hänellä ei ole oikeutta kehua itseään 
kansalliseksi, ei mitään oikeutta puhua kansanyhteydestä, vaan hän on itsekäs 
heittiö, joka aiheuttamalla yhteiskunnallista rauhattomuutta ja eripuraisuutta 
nostattaa tuonnempana taisteluja, jotka, päättyivätpä ne niin tai näin, joka 
tapauksessa koituvat kansan vahingoksi. Sinä säiliönä, josta nuoren liikkeemme 
on ammennettava kannattajansa, joutuvat siis ensi sijassa olemaan Saksan 
työläiset. Nämä siis on temmattava pois kansainvälisen harhaluulon lumoista, 
vapautettava yhteiskunnallisesta hädästään, kohotettava sivistyksellisestä 
kurjuudestaan ja johdatettava kansanyhteyteen tiiviinä, arvokkaana, 
kansallisesti tuntevana tekijänä, joka tahtoo olla kansallinen.
 
Jos kansallisen älymystön piireissä on ihmisiä, joilla on todella lämmin sydän 
omaa kansaansa ja sen tulevaisuutta kohtaan, joiden mielen täyttää mitä syvin 
tietoisuus tuon joukon sielusta käydyn taistelun merkityksestä, he ovat erittäin 
tervetulleita tämän liikkeen riveihin sen arvokkaana henkisenä selkärankana. 
Mutta porvarillisen vaalikarjan voittaminen kannattajikseen ei saa koskaan olla 
tämän liikkeen tarkoituksena. Siinä tapauksessa liike hankkisi itselleen 
sellaisen painolastin, joka koko sisäisen olemuksensa mukaisesti saattaisi 
laajojen kansankerrosten jäseniksihankkimisen lamautumaan. Sillä huolimatta sen 
ajatuksen kauneudesta, että mitä laajimmat kansankerrokset, sekä ylhäältä‑ että 
alhaaltapäin, olisi saatettava yhteen tämän liikkeen puitteissa, sen 
vastapainona on kuitenkin se tosiasia, että psykologisesti vaikuttamalla 
porvarillisiin joukkoihin voi kyllä yleisen julistuksen tietä herättää heidän 
keskuudessaan haluttuja mielialoja, jopa levittää mielipiteitäkin, mutta ei 
luonteenominaisuuksia, tai paremminkin sanoen, heistä ei saa hävitetyksi monien 
vuosisatojen aikana syntyneitä ja kehittyneitä pahoja tapoja. Molempien puolten 
kulttuuritasojen erilaisuus on toistaiseksi  vielä liian suuri, samoin ero 
suhtautumisessa taloudellisluontoisiin  kysymyksiin, niin että he, kohta kun 
julistuksen nostattama innostus ja huuma olisi haihtunut, alkaisivat oitis 
esiintyä siinä ehkäisevinä tekijöinä. Ja loppujen lopuksi, ei ole tarkoituksena 
saada aikaan uudestikerrostumista  sinänsä jo kansallisessa leirissä, vaan 
voittaa ei­ kansallinen leiri asian puolelle. Ja tämä näkökohta juuri on lopulta 
määräävä koko uuden liikkeen taktilliselle asennoitumiselle.
 
7. Tämän yksipuolisen, mutta sen johdosta selvän asennoi­tumisen on ilmettävä 
myöskin liikkeen propagandasta, ja toisaalta taas propagandasyyt vaativat sitä. 
Jos mieli liikkeen hyväksi tehdyn propagandan muodostua tehoisaksi, sen täytyy 
kohdistua yksinomaan toiseen puoleen, koska muussa tapauksessa, noiden kahden 
kysymykseen tulevan leirin henkisen pohjasivistyksen erilaisuuden johdosta, se 
joko jäisi toiselta ymmärtämättä tai toinen puoli sen itsestään selvänä ja niin 
ollen mielenkiinnottomana torjuisi luotaan. Ilmaisutapa ja sävykään ei voi 
yksityiskohdissaan yhtä hyvin tehota kahteen siksi vastakkaiseen 
kansankerrokseen. Jos propaganda luopuu ilmaisutapojen luonnontuoreudesta, se ei 
löydä tietä suurten joukkojen tajuntaan. Jos se taas sanoissaan ja eleissään 
käyttää suurten joukkojen tunteiden ja sanontatapojen kirpeyttä ja 
koristelemattomuutta, ns. älymystö torjuu sen luotaan muka raakana ja 
arkipäiväisenä. Sadan niin sanotun puhujan joukossa on tuskin kymmentäkään, 
jotka pystyisivät yhtä tehoavasti puhumaan tänään yleisölle, jona on 
kadunlakaisijoita, lukkoseppiä, puhtaanapitolaitoksen työläisiä jne., ja 
huomenna pitämään ajatuksellisesti ehdottomasti samansisältöisen esitelmän 
kuulijakuntanaan korkeakoulujen professoreita ja ylioppilaita. Mutta tuhannen 
puhujan joukossa tuskin on yhden yhtäkään, joka pystyy puhumaan samalla kertaa 
professoreille ja lukkosepille sellaisessa muodossa, ettei se ainoastaan vastaa 
kummankin puolen käsityskykyä, vaan että se myöskin tehoaa yhtä voimakkaasti 
molempiin puoliin, saati tempaa kummatkin mukaansa saavuttaen myrskyisät 
suosionosoitukset. Mutta aina täytyy muistaa pitää silmiensä edessä se tosiasia, 
että jonkin ylevän teorian kaikkein kauneinkin ajatus  useimmissa tapauksissa 
voi päästä leviämään ainoastaan pienten ja kaikkein pieninten henkien 
välityksellä. Se ei ole sen varassa, mitä jonkin aatteen nerokkaalla luojalla on 
silmiensä edessä, vaan sen varassa, miten, missä muodossa ja miten 
menestyksellisesti tuon aatteen julistajat sen välittävät suurille joukoille. 
Sosiaalidemokratian, jopa yleensä koko marxilaisen liikkeen väkevä joukkoja 
valloittava voima johtui suureksi osaksi sen yleisön yhtenäisyydestä ja samalla 
yksipuolisuudesta, jonka puoleen se kääntyi. Kuta näköjään ahtaampi, jopa 
ahdasjärkisempi näiden liikkeiden ajatuksenjuoksu oli, sitä helpommin sen 
omaksuivat omakseen ja rupesivat sitä edelleen muokkaamaan sellaiset joukot, 
joiden henkinen taso vastasi esityksen tasoa. Mutta siten tarjoutui uudelle 
liikkeelle samalla yksinkertainen, selvä linja:
 
Propaganda on sekä sisällöltään että muodoltaan sovellettava suurten joukkojen 
mukaan, ja sen oikeaan osuneisuutta on arvosteltava yksinomaan sen saavuttaman 
menestyksen perusteella. Taajojen kansankerrosten kansankokouksessa ei puhu 
parhaiten se puhuja, joka on henkisesti lähinnä läsnä olevia älymystön 
edustajia, vaan se, joka valloittaa suuren joukon sydämet. Tuollaisessa 
kokouksessa mukana oleva älymystöön kuuluva, joka ryhtyy, siitä huolimatta, että 
puhujan puhe aivan ilmeisesti tehoaa alempiin kansankerroksiin, joiden 
voittamisesta asian puolelle nimenomaan on kysymys, puhetta henkisen talon 
kannalta moitiskelemaan, osoittaa siten ajattelunsa täydellisen 
kykenemättömyyden ja oman henkilönsä arvottomuuden uudelle liikkeelle. Liikkeen 
kannalta tulevat kysymykseen ainoastaan ne älymystöön kuuluvat, jotka jo ovat 
käsittäneet liikkeen tehtävät ja päämäärät niin lopullisesti, että ovat oppineet 
arvostelemaan myöskin propagandan toimintaa yksinomaan sen saavuttaman 
menestyksen eikä niiden vaikutelmien perusteella, mitä he itse siitä saavat. 
Sillä propagandan ei ole määrä palvella sinänsä jo kansallisesti ajattelevien 
ihmisten ajanvietteenä, vaan oman kansamme vihollisten voittamiseksi sen 
puolelle, sikäli kuin nämä kuuluvat omaan rotuumme. Ylipäänsä oli nyt määrä 
niiden ajatuskulkujen, jotka sotapropagandasta puheen ollen jo olen lyhyesti 
esittänyt, tulla tälle nuorelle liikkeelle määrääviksi ja ratkaiseviksi 
kysymyksen ollessa sen Oman valistustoiminnan lajista ja harjoittamistavasta. 
Että se osui oikeaan, sen on sen saavuttama menestys todistanut.
 
8. Poliittisen uudistusliikkeen päämäärää ei koskaan saavuteta 
valistustoiminnalla tai vaikuttamalla vallassa oleviin voimiin, vaan ainoastaan 
saamalla poliittinen valta sen käsiin. Jokaisella, maailmoja mullistavalla 
aatteella on, ei ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin varata itselleen ne 
keinot, jotka tekevät sen ajatuskulkujen voimaan saattamisen mahdolliseksi. 
Menestys on ainoa maallinen tuomari, joka ratkaisee sellaisen aloitteen 
oikeutuksen tai epäoikeutuksen, jolloin ei kuitenkaan menestyksellä ole 
ymmärrettävä, niin kuin Saksan v:n 1918 vallankumouksessa, vallan hankkimista 
omiin käsiin sinänsä, vaan sen, vallan, kansankokonaisuudelle siunauksellista 
käyttöä. Niinpä ei vallankaappausta ole siinä tapauksessa pidettävä 
onnistuneena, kun, niin kuin ajattelemattomat viralliset syyttäjät Saksassa 
nykyisin arvelevat, vallankumouksellisten onnistui anastaa valtiovalta käsiinsä, 
vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että sellaisen kumouksellisen toimenpiteen 
pohjana olevien tarkoitusten ja tarkoitusperien toteuttamisesta koituu 
kansakunnalle enemmän onnea ja hyvää kuin edellisen valtakauden aikana. Millä 
muuten Saksan vallankumous, joksi syksyn 1918 rosvokaappaus pyrkii itseään 
nimittämään, ei hevin voine kehuskella.
 
Mutta kun kerran valtiollisen vallan saavuttaminen on uudistustarkoitusten 
käytännössä toteuttamisen edellytyksenä, silloin täytyy liikkeen, jolla on 
uudistuksiin tähtäävät tarkoitusperät, heti olemassaolonsa ensimmäisestä 
päivästä alkaen tuntea itsensä joukkoliikkeeksi eikä kirjalliseksi teekerhoksi 
tai poroporvarilliseksi keilailuseuraksi.
 
9. Nuori liikkeemme on olemukseltaan ja sisäiseltä järjestelyltään 
parlamentinvastainen, s.o. se yleensä samoin kuin oman sisäisen rakenteensakin 
puolesta torjuu enemmistön määräämisvallan periaatteen, jonka vallitessa johtaja 
alenee pelkästään toisten tahdon ja ajatusten täytäntöönpanijaksi. Liikkeemme 
edustaa pienimmässä niin kuin kaikkein suurimmassakin johtajan ehdottoman 
arvovallan periaatetta, johon arvovaltaan samalla liittyy suurin vastuu.
 
Tämän liikkeessä vallitsevana olevan periaatteen käytännölliset seuraukset ovat 
seuraavat: Paikallisosaston puheenjohtajan asettaa lähinnä ylempi johtaja, hän 
on paikallisosaston vastuunalainen ohjaaja. Kaikki valiokunnat ovat hänen 
alaisiaan eikä päinvastoin hän jonkin valiokunnan alainen. Ei ole olemassa 
äänestysvaliokuntia, vaan ainoastaan työvaliokuntia. Työnjaon toimittaa 
vastuunalainen ohjaaja, puheenjohtaja. Sama periaate on voimassa myöskin lähinnä 
ylemmissä järjestöissä, piireissä, piirikunnissa ja maakunnissa. Aina johtaja 
asetetaan ylhäältäkäsin ja samalla hänelle annetaan rajoittamattomat valtuudet 
ja arvovalta. Ainoastaan koko puolueen johtaja valitaan 
yhdistyslainsäädännöllisistä syistä jäsenten yleiskokouksessa. Mutta hän on 
liikkeen ainoa, yksinomainen johtaja. Kaikki valiokunnat ovat hänen alaisiaan 
eikä hän valiokuntien alainen. Hän määrää kaiken, mutta hän kantaa samalla 
myöskin hartioillaan vastuun. Liikkeen kannattajilla on vapaa valta vaatia hänet 
uusien vaalien tuomioistuimessa vastuuseen toiminnastaan, riistää häneltä hänen 
toimensa, mikäli hän on loukannut liikkeen periaatteita tai huonosti valvonut 
sen etuja. Hänen tilalleen astuu silloin kykenevämpi, uusi mies, mutta tällä on 
sama arvovalta ja sama vastuu. Liikkeen suurimpia tehtäviä on tämän periaatteen 
saattaminen määrääväksi, ei yksinomaan sen omissa riveissä, vaan myöskin koko 
valtion suhteen. Joka tahtoo olla johtaja, hänellä on korkeimman, 
rajoittamattoman arvovallan ohella myöskin viimeisin ja kaikkein raskain vastuu. 
Joka ei siihen kykene tai on liian pelkurimainen kantamaan toimintansa 
seuraukset, ei kelpaa johtajaksi. Ainoastaan sankarit ovat kutsutut siihen. 
Ihmiskunnan edistys ja kulttuuri eivät ole enemmistöjen aikaansaannoksia, vaan 
johtuvat yksinomaan persoonallisuuden nerokkuudesta ja tarmokkuudesta. Näiden 
herättäminen ja kasvattaminen ja asettaminen oikeuksiinsa on Saksan kansan 
suuruuden ja valta‑aseman uudelleensaavuttamisen ennakkoedellytyksiä. Mutta 
siten uusi liikkeemme on parlamentinvastainen, ja sen osanotto parlamentaarisen 
laitoksen työskentelyyn voi tähdätä ainoastaan saman laitoksen hävittämiseen, 
sellaisen laitoksen poistamiseen, jota meidän on pidettävä eräänä kaikkein 
pahimpana ihmiskunnan rappeutumisilmiönä.
 
10. Liike torjuu päättävästi kaiken asennoitumisen sellaisiin kysymyksiin, jotka 
joko ovat sen poliittisen toiminnan puitteiden ulkopuolella tai jotka 
periaatteellista merkitystä vailla olevina ovat sille merkityksettömiä. Sen 
tehtävänä ei ole uskonnollinen uudistus, vaan Saksan kansan uudestijärjestely. 
Molempia uskontunnustuksia se pitää kumpaakin yhtä arvokkaana Saksan kansan 
olemassaolon tukena ja taistelee sen vuoksi jokaista puoluetta vastaan, joka 
pyrkii alentamaan tämän Saksan kansanruumiin siveellis‑uskonnollisen ja 
moraalisen lujittamisen perustan omien puoluepyyteidensä välikappaleeksi. 
Lopuksi, liike ei katso tehtäväkseen jonkin tietyn valtiomuodon saattamista 
uudelleen voimaan eikä liioin taistelua jotakin toista vastaan, vaan sellaisen 
perustan ja pohjan luomisen, jota vailla ei ajan pitkään pysy pystyssä enempää 
tasavalta kuin monarkiakaan. Sen kutsumuksena ei ole yksinvallan perustaminen 
eikä tasavallan lujittaminen, vaan germaanisen valtion luominen. Tuon valtion 
ulkonaista hahmottelua koskevalla kysymyksellä, siis sen kruunaamisella, ei ole 
periaatteellista merkitystä, vaan sen määräävät lopullisesti käytännölliset 
tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Sellaisen kansan keskuudessa, joka ensin on 
käsittänyt oman olemassaolonsa suuret ongelmat ja tehtävät, eivät moiset 
ulkonaiset muotokysymykset enää johda keskinäisiin sisäisiin taisteluihin.
 
11. Liikkeen sisäinen järjestelykysymys on tarkoituksenmukaisuus, ei 
periaatteellinen kysymys. Parhain järjestely ei ole sellainen, joka työntää 
liikkeen johtajan ja sen yksityisten kannattajien väliin mahdollisimman suuren, 
vaan se, joka siihen tuo kaikkein pienimmän välityskoneiston. Sillä järjestelyn 
tehtävänä on jonkin tietyn aatteen ‑ joka melkeinpä aina syntyy yhden ainoan 
ihmisen aivoissa ‑ välittäminen suurelle ihmisjoukolle samoin kuin sen 
käytäntöön soveltamisen valvominen. Järjestö sinänsä on niin ollen kaiken 
kaikkiaan pelkkä välttämätön paha. Se on parhaassa tapauksessa keino, minkä 
avulla päästä tarkoitusten perille, pahimmassa tapauksessa itsetarkoitus. Koska 
maailma tuottaa enemmän konemaisia luonteita kuin aatteellisia, järjestön muodot 
enimmäkseen muotoutuvat helpommin kuin aatteet semmoisinaan. Jokaisen 
toteutumistaan kohti pyrkivän aatteen, varsinkin sellaisen, joka on 
uudistusluonteinen, kulku tapahtuu suurin piirtein seuraavalla tavalla: Jokin 
nerokas ajatus syntyy jonkun ihmisen aivoissa, joka tuntee saaneensa kutsumuksen 
välittämään oman tietonsa toisille ihmisille. Hän alkaa julistaa 
katsantokantaansa ja saavuttaa vähitellen tietyn kannattajajoukon. Tämä 
menetelmä, jonkun ihmisen aatteiden suoranainen ja henkilökohtainen välittäminen 
toisille aikalaisille, on kaikkein ihanteellisin ja luonnollisin. Kun sitten 
uuden opin kannattajien lukumäärä lisääntyy, käy aatteen alkuunpanijalle ennen 
pitkää mahdottomaksi vaikuttaa yhä edelleen suoranaisesti kaikkiin lukemattomiin 
kannattajiinsa, mahdottomaksi heidän johtamisensa ja ohjaamisensa. Samassa 
määrin kuin yhteisön kasvamisen johdosta suoranainen, lyhyin yhteys käy 
mahdottomaksi, päädytään välttämättömyyteen, että on saatava aikaan yhdistävä 
elin: ihanteellinen olotila on silloin päättynyt, ja sen tilalle tulee järjestö, 
välttämätön paha. Muodostuu pieniä alaosastoja, jotka poliittisessa liikkeessä 
esimerkiksi paikallisosastoina esittävät myöhemmin syntyvän järjestön 
alkusoluja.
 
Tällaista alaosastojen muodostumista saa kuitenkin, jottei opin yhtenäisyys 
olisi kohta mennyttä, tapahtua aina vasta sitten, kun henkisen perustajan ja 
hänen muodostamansa koulukunnan arvovalta voidaan katsoa ehdottomasti, 
varauksitta tunnustetuksi. Tuollaisen liikkeen geopoliittisen keskuksen 
merkitystä ei tällöin voi arvioida liian suureksi. Ainoastaan sellaisen paikan 
olemassaolo, jota ympäröi kuin Rooman tai Mekan taikamainen tenho, voi ajan 
pitkään antaa liikkeelle sen voiman, joka perustuu sisäiseen yhtenäisyyteen ja 
tuota yhtenäisyyttä edustavan huipun tunnustamiseen. Niinpä ei saa, ensimmäisiä 
järjestön alkusoluja perustettaessa, koskaan päästää pois mielestä sitä huolta, 
ettei ainoastaan ole pidettävä muistissa liikkeen alkuperäisen lähtöpaikan 
merkitystä, vaan se on kohotettava suorastaan vallitsevaksi. Tästä liikkeen 
lähtö‑ ja johtopaikan kohoamisesta aatteellisesti, siveellisesti ja 
tosiasiallisesti luonnollista suurempaan kokoon täytyy pitää huolta samassa 
määrin kuin liikkeen sillä välin lukemattomiin lisääntyneitä alkusoluja on 
pakostakin ruvettava yhdistämään keskenään uusiksi järjestömuodostelmiksi. Sillä 
samoin kuin yksityisten jäsenten ja kannattajien yhä kasvava lukumäärä ja se 
seikka, ettei heidän kanssaan enää voi olla suoranaisessa kosketuksessa, johtaa 
alimpien yhtymien muodostamiseen, samoin pakottaa lopulta noiden alimpien 
järjestömuodostelmien suunnaton lisääntyminen jälleen ryhtymään niitä 
yhdistämään keskenään ylemmiksi yhteenliittymiksi, joita poliittisesti voi 
nimittää maakunta‑ tai piirikuntaliitoiksi. Niin helppo kuin nyt vielä ehkä 
onkin pitää yllä alkuperäisten keskusten arvovaltaa alimpien 
paikallisyhdistysten suhteen, sitä vaikeampi on jo säilyttää tämä asema nykyisin 
muodostuvien korkeampien järjestömuotojen suhteen. Mutta tämä on liikkeen 
yhtenäisenä. pysymisen ja siten sen aatteiden voittoon viemisen edellytys. Kun 
lopuksi sitten vielä suuremmat välielimet liitetään keskenään uusiksi 
järjestöelimiksi ja ‑muodostelmiksi, kasvaa yhä vielä entisestäänkin vaikeus, 
miten taata ja turvata niiden suhteen alkuperäisen perustamispaikan, tämän 
koulukunnan jne. ehdottomasti johtava luonne. Sen vuoksi saadaan. ryhtyä 
järjestön. mekaanisia. muotoja rakentamaan vain samassa määrin kuin keskuksen 
henkinen, aatteellinen arvovalta tuntuu ehdottomasti turvatulta. Poliittisissa 
muodostelmissa voi riittävänä takeena . tästä useinkin pitää ainoastaan 
käytännöllistä valtaa.
 
Tästä saatiin liikkeen sisäiselle rakenteelle seuraavat suuntaviivat:
a) Kaiken työn keskittäminen ensi aluksi yhteen ainoaan paikkaan: Müncheniin. 
Ehdottomasti luotettavien jäsenten yhteisön perustaminen sekä erikoisen koulun 
muodostaminen aatteen myöhempää levittämistä varten. Välttämättömän arvovallan 
hankkiminen vastaisen varalta pyrkimällä mahdollisimman suuriin tuloksiin tässä 
paikassa. Liikkeen ja sen johtajien tunnetuksi tekemiseksi oli välttämätöntä, ei 
ainoastaan kaikille selvästi havaittavasti järkyttää paikkakunnalla luottamusta 
marxilaisen opin voittamattomuuteen, vaan myöskin todistaa vastakkaisen liikkeen 
mahdollisuus.
 
b) Paikallisosastojen perustaminen vasta sitten, kun Münchenissä sijaitsevan 
keskusjohdon arvovaltaa voidaan pitää ehdottomasti tunnustettuna.
 
c) Piiri‑, piirikunta‑ tai maakuntaliittoja ei liioin perusteta yksistään 
tarpeen mukaan sinänsä, vaan vasta sitten, kun on saavutettu varmuus keskuksen 
ehdottomasta tunnustamisesta. Mutta muuten on järjestömuotojen muodostaminen 
jätettävä sen varaan, millaisia johtajina kysymykseen tulevia miehiä on 
käytettävissä.
 
Tällöin on kaksi tietä:
a) Liikkeellä on käytettävänä tarpeelliset rahavarat kyvykkäiden henkilöiden 
kehittämiseksi ja kouluttamiseksi toimimaan myöhemmin johtajina. Siten saadun 
aineksen liike sitten suunnitelmallisesti sijoittaa taktillisen tai muun 
tarkoituksenmukaisuuden näkökohtien mukaisesti.
Tämä tie on helpompi ja nopeampi; se vaatii kuitenkin suuria rahavaroja, koska 
tuollainen johtaja‑aines ainoastaan palkattuna kykenee työskentelemään liikkeen 
puolesta.
 
b) Liike ei rahavarojen puutteessa kykene asettamaan virallisia johtajia, vaan 
sen on toistaiseksi pakko tulla toimeen sellaisten avulla, jotka hoitavat 
toimiaan kunniatoimina.
 
Tämä tie on hitaampi ja vaikeampi. Liikkeen johdon täytyy asianhaarojen niin 
vaatiessa jättää suuria alueita kesannoksi, mikäli ei liikkeen kannattajien 
joukosta ilmesty näkyviin henkilöä, joka on pystyvä ja halukas asettumaan johdon 
käytettäväksi ja ottamaan tehtäväkseen liikkeen järjestämisen ja sen johdon 
kysymyksessä olevalla paikkakunnalla. Voi käydä niin, ettei sitten suurilta 
alueilta löydy ketään semmoista, mutta jollakin toisella paikkakunnalla sitä 
vastoin on kaksi, jopa kolmekin osapuilleen yhtä kyvykästä. Semmoisessa 
kehityksessä piilevät vaikeudet ovat suuret, ja ne ovat voitettavissa vasta 
vuosien kuluttua.
 
Mutta aina on ja pysyy järjestömuodon muodostamisen edellytyksenä sen johtoon 
kykenevä henkilö.Yhtä arvoton kuin armeija on kaikkine järjestettyine 
muotoineenkin ilman upseereja, yhtä arvoton on poliittinen järjestö ilman 
vastaavaa johtajaa. Liikkeelle on parempi, että jätetään jokin paikallisosasto 
perustamatta kuin että sen järjestelyssä epäonnistutaan, jos puuttuu 
johtajapersoonallisuutta, joka pystyy sitä ohjaamaan ja viemään eteenpäin. 
Johtajantoimeen semmoisenaan ei kuulu ainoastaan altis tahto, vaan myöskin kyky, 
mutta tahdonlujuudelle ja tarmokkuudelle on kuitenkin annettava suurempi 
merkitys kuin nerokkuudelle semmoisenaan, ja arvokkainta kaikesta on se, kun 
samassa henkilössä on yhtyneenä kyvykkyyttä, päättäväisyyttä ja sitkeyttä.
 
12. Jonkin liikkeen tulevaisuuden ehtona on se into ja kiivaus, jopa 
suvaitsemattomuuskin, jota osoittaen sen kannattajat sitä edustavat ainoana 
oikeana ja asettuvat vastustamaan toisia, samantapaisia muodostelmia.
 
On mitä suurin virhe luulla, että jonkin liikkeen voima siitä kasvaa, että 
siihen yhdistetään toinen, olemukseltaan samankaltainen liike. Jokainen 
senlaatuinen suureneminen tosin kyllä aluksi merkitsee sen kasvua ulkonaisilta 
mittasuhteiltaan ja pinnallisten syrjästäkatsojien mielestä myöskin sen voimien 
karttumista, mutta todellisuudessa siihen silloin tuleekin vain myöhemmin 
vaikuttamaan rupeavan sisäisen heikkenemisen itu. Sillä mitä ikinä kahden 
liikkeen samanarvoisuudesta puhuttaneenkin, sellaista ei kuitenkaan ole koskaan 
olemassa. Sillä muussa tapauksessahan ei käytännössä olisi olemassa kahta, vaan 
ainoastaan yksi liike. Ja ihan yhdentekevää, missä niiden eroavaisuudet 
ilmenevät vaikkapa ne perustuisivat ainoastaan johdon erilaisiin kykyihin, ne 
ovat joka tapauksessa olemassa. Mutta kaiken kehityksen luonnonlain mukaista ei 
ole, että kytketään yhteen kaksi keskenään erilaista muodostelmaa, vaan 
voimakkaamman voitto ja yksin sen edellyttämän taistelun tietä mahdolliseksi 
käypä voittajan voiman ja väkevyyden lisääntyminen. Mahdollista kyllä voidaan 
yhdistämällä kaksi toistaan lähentelevää poliittista puoluemuodostumaa saavuttaa 
hetkellisiä etuja, mutta ajan oloon kuitenkin on jokainen sillä tavoin 
saavutettu menestys aiheena myöhemmin ilmenevään sisäiseen heikkouteen. Liikkeen 
suuruuden takeena on yksinomaan sen sisäisen voiman vapaa ja esteetön kehitys ja 
sen yhtämittainen nousu lopulliseen voittoon saakka kaikista sen kilpailijoista. 
Niin, voi sanoa, että liikkeen voima ja samalla sen elämisenoikeutus ovat 
karttumassa ainoastaan niin kauan kuin se tunnustaa taistelun periaatteen 
syntynsä edellytykseksi, ja että se on samassa hetkessä sivuuttanut voimansa 
huippukohdan, kun täydellinen voitto kallistuu sen puolelle.
Jokaiselle liikkeelle on muuten vain hyödyksi pyrkiä tuohon voittoon sellaisessa 
muodossa, joka ei ajan puolesta johda heti samassa saavutettavaan menestykseen, 
vaan joka ehdottoman suvaitsemattomuuden aiheuttamana pitkänä taisteluaikana 
lahjoittaa sille myöskin pitkän kasvun ajan.
 
Sellaiset liikkeet, joiden on kasvamisestaan kiitettävä yksistään ns. 
samankaltaisten muodostumien niihin yhdistämistä, siis voimastaan pelkkiä 
sovitteluja, ovat kuin ansarikasveja Ne työntävät nopeasti vartta, mutta niistä 
puuttuu voimaa uhmata vuosisatojen vierintää ja kestää ankaria myrskyjä. 
Jokaisen valtavan järjestön suuruus jonkin aatteen ruumiillistumana perustuu 
tässä maailmassa siihen uskonnolliseen kiihkomielisyyteen, jonka vallassa se, 
suvaitsemattomana kaikkia muita kohtaan, kiihkoisasti vakuuttuneena omasta 
oikeudestaan, ajaa tahtonsa. perille. Kun aate on itsessään oikea ja kun se, 
semmoisella tavalla varustautuneena, ryhtyy tässä maailmassa taisteluun, se on 
voittamaton, ja kaikki vainoamistoimenpiteet vain koituvat sen sisäiseksi 
lujittumiseksi. Kristinuskon suuruus ei johtunut siitä, että olisi yritetty 
sovinnonhierontaa samaan suuntaan käypien antiikin filosofisten mielipiteiden 
kanssa, vaan siitä, että omaa oppia julistettiin ja edustettiin armottoman, 
hellittämättömän uskonkiihkoisesti. Sen näennäisen etumatkan, jonka liike voisi 
saavuttaa yhdistämällä itseensä toisia samantapaisia, korvaa moninkertaisesti se 
jatkuva voimanlisä, jonka riippumattomana pysyvä, oman itsensä ja järjestönsä 
puolesta taisteleva oppi aina saavuttaa.
 
13. Liikkeen on periaatteessa kasvatettava jäsenensä sillä tavalla, etteivät he 
pidä taistelua jonakin huolimattomasti kasvatuksen avulla opittuna, vaan 
semmoisena asiana, mihin he itse ovat pyrkineet. Heidän ei niin ollen pidä 
pelästyä vastustajien vihamielisyyttä, vaan tuntea se oman 
olemassaolonoikeutuksensa edellytykseksi. Heidän ei pidä arastella Saksan kansan 
ja meikäläisen elämänkatsomuksen vihollisten vihaa eikä sen ilmauksia, vaan 
toivoa ja kaivata niitä. Mutta sen vihan ilmenemismuotoja ovat myöskin valhe ja 
parjaus. Jota vastaan ei juutalaislehdistössä taistella, siis jota ei parjata ja 
häväistä, se ei ole kunnon saksalainen eikä todellinen kansallissosialisti. 
Parhaana hänen mielialansa arvon, hänen vakaumuksensa vilpittömyyden ja hänen 
tarmonsa mittana on se vihollisuus, jota Saksan kansan verivihollisen taholta 
häntä kohtaan osoitetaan.
 
Liikkeen kannattajille ja laajemmassa merkityksessä koko Saksan kansalle täytyy 
yhä, aina vain uudelleen teroittaa mieleen, että juutalaiset sanomalehdissään 
aina valehtelevat ja että, jos ne joskus sattuvat puhumaan totta, sekin on vain 
määrätty peittämään vielä suurempaa vääristelyä ja niin muodoin sekin siis on 
tahallista valehtelemista. Juutalaiset ovat valehtelemisen suuria mestareita, ja 
valhe ja petos ovat heidän aseinaan taistelussa. Jokainen juutalaisten parjaus 
ja jokainen juutalaisten valhe on kunnia‑arpi meikäläisten taistelijoiden 
ruumiissa. Ketä he kaikkein pahimmin panettelevat ja parjaavat, se on meitä 
lähimpänä, ja ketä he kaikkein verisimmin vihaavat, se on meidän parhain 
ystävämme. Joka aamulla ottaa käteensä juutalaislehden näkemättä itseään siinä 
parjattavan, ei ole käyttänyt edellistä päivää hyödyllisesti; sillä jos asia 
olisi sillä lailla, juutalaiset häntä vainoaisivat, parjaisivat, panettelisivat, 
solvaisivat, likaisivat. Ja ainoastaan se, joka kaikkein tehoisimmin asettuu 
vastustamaan tuota Saksan kansan ja jokaisen arjalaisen kansanheimon ja 
kulttuurin verivihollista, voi odottaa tuon rodun parjausten ja niin ollen 
myöskin tuon kansan taistelun kohdistuvan itseensä. Kun nämä periaatteet 
muuttuvat meidän kannattajillamme lihaksi ja vereksi, silloin liikkeemme 
voimistuu järkkymättömäksi ja voittamattomaksi.
 
14. Liikkeen on kaikin keinoin edistettävä persoonallisuuden kunnioitusta; sen 
ei pidä koskaan unohtaa, että kaiken inhimillisen arvo piilee persoonallisuuden 
arvossa, että jokainen aate ja jokainen suoritus on yhden ihmisen luovan voiman 
aikaansaannos ja ettei suuruuden ihailu merkitse ainoastaan kiitollisuudenvelan 
maksamista hänelle, vaan että se myöskin kietoo yhdistävän siteen kiittäjien 
ympärille. Persoonallisuus ei ole korvattavissa; varsinkaan ei siinä 
tapauksessa, ettei hän ole konemaisen, vaan kulttuurillisesti luovan aineksen 
ruumiillistuma. Yhtä mahdoton kuin on korvata kuuluisaa mestaria ja toisen ottaa 
hänen kesken jäänyt maalauksensa viimeisteltäväksi, yhtä mahdoton on korvata 
suurta runoilijaa ja ajattelijaa, suurta valtiomiestä ja suurta sotapäällikköä. 
Sillä heidän toimintansa tapahtuu aina taiteen alueella; se ei ole konemaisesti 
kasvatuksen avulla opittua, vaan se on synnynnäistä jumalallisesta armosta. 
Tämän maan päällä ovat suurimmat mullistukset ja aikaansaannokset, suurimmat 
kulttuurisaavutukset, kuolemattomat työt valtiotaidon alalla jne. ainiaksi 
erottamattomasti liittyneet yhteen ainoaan nimeen, ja nuo nimet edustavat niitä. 
Luopuminen suuren hengen kunnioittamisesta merkitsee suunnattoman voiman 
menetystä, voiman, joka virtaa kaikkien suurten miesten ja naisten nimistä.
 
Tämän tietää kaikkein parhaiten juutalainen. Juuri hän, jonka suurmiehet ovat 
suuria ainoastaan ihmiskunnan ja sen kulttuurin tuhoamisessa, pitää huolen 
näiden epäjumalainpalvonnan kaltaisesta ihailusta. Ainoastaan kansojen niiden 
omiin henkiin kohdistuvan kunnioituksen hän pyrkii esittämään arvottomaksi ja 
leimaa sen henkilönpalvonnaksi. Niin pian kuin kansa käy niin pelkurimaiseksi, 
että alistuu moiseen juutalaisten julkeuteen ja röyhkeyteen, se luopuu kaikkein 
valtavimmasta voimastaan, mitä sillä on; sillä se voima ei johdu joukkojen 
kunnioituksesta, vaan hengen, neron kunnioituksesta ja mielen hänestä saamasta 
ylennyksestä ja rakennuksesta. Kun ihmissydämet murtuvat ja ihmissielut vaipuvat 
epätoivoon, silloin katsovat menneisyyden hämärästä hädän ja surun, häpeän ja 
kurjuuden, henkisen epävapauden ja ruumiillisen pakon suuret voittajat maan 
päälle heidän puoleensa ja ojentavat epätoivoisille kuolevaisille ikuiset 
kätensä! Voi sitä kansaa, joka häpeää tarttua niihin!
 
Liikkeemme ensimmäisinä syntyaikoina emme joutuneet kärsimään mistään niin 
suuresti kuin siitä, ettei meidän nimillämme ollut mitään kantavuutta ja ettei 
niitä kukaan tuntenut. Kaikkein vaikeinta oli tuona alkuaikana, jolloin useinkin 
oli ainoastaan, kuusi, seitsemän, kahdeksan päätä kaikkiaan kokoontunut 
kuuntelemaan puhujan sanoja, herättää ja pitää vireillä tuossa piskuisessa 
piirissä luottamusta liikkeen valtavaan tulevaisuuteen. Ajateltakoon vain, että 
kuusi, seitsemän miestä lyöttäytyy yhteen, kaikki nimettömiä köyhiä 
tyhjätaskuja, tarkoituksenaan perustaa liike, jolle aikoinaan pitäisi onnistua, 
mikä tähän anti olisi jäänyt onnistumatta valtaville, suurille 
joukkopuolueillekin, nimittäin Saksan valtakunnan suuremman mahdin ja suuruuden 
uudelleenpystyttäminen. Kunpa meidän kimppuumme olisi siihen aikaan edes 
hyökätty, niin, kunpahan meille edes olisi naurettu, olisimme kiittäneet 
onneamme kummassakin tapauksessa. Sillä masentavaa oli ainoastaan se 
kertakaikkinen huomioitta jättäminen, jota siihen aikaan saimme osaksemme ja 
josta minä itse omasta puolestani kärsin kaikkein eniten. Minun liittyessäni 
tuohon kouralliseen ei voinut vielä olla puhettakaan puolueesta enempää kuin 
liikkeestäkään. Olen jo varhemmin kuvaillut ensimmäisestä tapaamisestani tämän 
pienen yhdistyksen kanssa saamiani vaikutelmia. Seuraavina viikkoina minulla oli 
sitten aikaa ja tilaisuutta tutkia tuota toistaiseksi vielä mahdottomalta 
tuntuvaa ilmestystä, ns. puoluetta. Siitä saamani kuva oli, sen taivas 
tietäköön, ahdistavan masentava. Ei ollut olemassa mitään, ei totisesti kerta 
kaikkiaan yhtään mitään. Ainoastaan semmoisen puolueen nimi, jonka valiokunta 
käsitti käytännöllisesti katsoen sen koko jäsenistön ja joka loppujen lopuksi 
oli osapuilleen juuri samantapainen laitos, jota vastaan sen piti yrittää 
taistella, nimittäin liivintaskukokoinen parlamentti. Siinäkin oli vallalla 
äänestysmenetelmä, ja kun suuret parlamentit sentään suurempia ongelmia 
pohtiessaan kirkuivat kurkkunsa käheiksi, kuukaudesta toiseen, tässä pienessä 
piirissä virisi jo onnellisesti saapuneeseen kirjeeseen vastaamisen johdosta 
loppumaton kaksinpuhelu!
 
Yleisö ei tietystikään tiennyt kaikesta tuosta ylipäänsä yhtään mitään. Ei 
yksikään sielu koko Münchenissä tuntenut puoluetta edes nimeltä, lukuun 
ottamatta sen jäsenkourallista ja näiden muutamia harvoja tuttavia. Joka 
keskiviikko pidettiin jossakin Münchenin kahvilassa ns. valiokunnan istunto ja 
kerran viikossa puheilta. Koska liikkeen koko jäsenistö oli alkuaikana 
edustettuna sen valiokunnassa; kokouksissa oli tietysti aina ja aina vain samat 
henkilöt. Sen vuoksi täytyi nyt saada päiväjärjestykseen tuon pienen piirin 
särkeminen, uusien jäsenten hankkiminen, mutta ennen kaikkea hinnasta mistä 
hyvänsä liikkeen nimen tekeminen tunnetuksi.
 
Käytimme tässä seuraavaa tekniikkaa:
 
Aina kerran kuussa, myöhemmin aina kahden viikon väliajoin yritimme pitää 
kokouksen. Kutsut kirjoitettiin kirjoituskoneella tai käsinkin paperilipuille, 
ja ensimmäiset kerrat jaoimmekin ne itse, s.o. veimme ne asianomaisille. Kukin 
kääntyi tuttavapiirinsä puoleen saadakseen tuon tai tämän liikkeelle ja tulemaan 
johonkin tuollaiseen tilaisuuteen. Menestys oli viheliäisen huono. Muistan 
vielä, miten itse olin tuona ensimmäisenä alkuaikana kerran käynyt viemässä 
määräpaikkoihinsa lähes kahdeksankymmentä paperilippusta ja miten sitten 
iltasella odottelimme niitä suuria kansanjoukkoja, joiden tuleman piti. Kun oli 
tunti myöhästytty alkamisajasta, puheenjohtajan täytyi vihdoin viimein julistaa 
kokous alkaneeksi. Meitä oli taaskin seitsemän miestä, samat vanhat seitsemän 
miestä. Sitten rupesimme antamaan kokouskutsujen kirjoittamisen suoritettavaksi 
koneella jossakin Münchenin kirjoitustarvikekaupassa ja monistutimme ne samalla 
siellä. Menestystä oli sen verran, että ensimmäisessä kokouksessa oli muutamia 
kuulijoita lisää. Sitten lukumäärä hitaasti kohosi yhdestätoista kolmeentoista, 
vihdoin seitsemääntoista, kolmeenkolmatta, neljäänneljättä  kuulijaan.
 
Aivan pienillä, meidän köyhien tyhjätaskujen omassa keskuudessa toimeen 
pannuilla keräyksillä saatiin tarvittavat varat kokoon, jotta kerran voitiin 
panna Münchenissä pidettävästä kokouksesta ilmoitus siihen aikaan 
riippumattomaan Münchener Beobachter lehteen. Tällä kertaa menestys oli tosiaan 
hämmästyttävä. Olimme ilmoittaneet kokouksen pidettäväksi Münchener 
Hofbräuhauskellerin huoneistossa (jota ei pidä sekoittaa Münchener Hofbräuhausin 
juhlasaliin), pienessä salissa, johon tuskin mahtui sataakolmeakymmentä henkeä. 
Omasta mielestäni tuo sali oli kuin suuri halli, ja jokaisella meikäläisellä oli 
sydän kylmänä, mahtaisiko meidän onnistua saada tuota mahtavaa suojaa väkeä 
täyteen.
 
Seitsemän aikaan paikalla oli satayksitoista henkeä, ja kokous julistettiin 
alkaneeksi. Eräs müncheniläinen professori piti kokouksen pääpuheen, ja minun 
itseni oli määrä puhua sitten toiseksi, ensi kerran elämässäni julkisesti. 
Puolueen silloisen puheenjohtajan herra Harrerin mielestä asia tuntui kovin 
uskalletulta. Tuo muuten varmasti rehti kunnon herrasmies oli kerta kaikkiaan 
sellaisen vakaumuksen vallassa, että minä muka kylläkin osasin yhtä ja toista, 
mutta en puhua. Eikä häntä saatu siitä mielipiteestään luopumaan seuraavanakaan 
aikana. Kävi kuitenkin toisin. Minulle oli tässä ensimmäisessä kokouksessa, 
jossa minun oli puhuttava julkisesti, myönnetty puhumisaikaa kaksikymmentä 
minuuttia. Puhuin kolmekymmentä minuuttia, ja sen seikan, minkä aikaisemmin 
olin, sitä millään tavoin tietämättä, yksinkertaisesti sisäisesti tuntenut, sen 
nyt todellisuus osoitti todeksi: minä osasin puhua! Kolmenkymmenen minuutin 
kuluttua olivat pienessä huoneessa koolla olevat ihmiset sähköistyneet, ja 
innostus ilmaisihen lähinnä siten, että vetoomukseni läsnäolijoiden 
uhrautuvaisuuteen johti kolmensadan markan rahalahjaan. Siten olikin poistunut 
raskas huoli mieltämme painamasta. Rahanpuutehan oli tuona aikana haitannut 
toimintaamme niin suuresti, ettemme siihen aikaan pystyneet edes painattamaan 
liikkeellemme ohjelmalauseita, saati sitten lentolehtisiä. Nyt oli laskettu 
pienen rahaston perustus, josta voitiin suorittaa ainakin kaikkein tarpeellisin 
ja kaikkein välttämättömin.
 
Mutta eräässä toisessakin suhteessa oli tämän ensimmäisen suuremman kokouksen 
menestys huomattava. Olin noihin aikoihin alkanut tuoda valiokuntaan muutamia 
tuoreita nuoria voimia. Pitkänä sotapalvelusaikanani olin tullut tuntemaan koko 
joukon uskollisia tovereita, jotka sitten nyt vähitellen, minun heitä 
taivuteltuani, alkoivat liittyä mukaan liikkeeseemme. He olivat järjestään 
tarmokkaita nuoria miehiä, kuriin tottuneita ja sotapalvelusajastaan alkaen 
kasvaneet ja varttuneet saman periaatteen vallassa: mahdotonta ei ole yhtään 
mikään, ja kaikki sujuu, kun todella tahtoo. Miten välttämätön tuommoinen 
verenlisä oli, sen saatoin itse huomata jo muutamia viikkoja yhdessä heidän 
kanssaan työskenneltyäni. Puolueen silloinen puheenjohtaja herra Harrer oli 
oikeastaan sanomalehtimies ja semmoisenaan varmasti monipuolisesti sivistynyt 
mies. Mutta hänellä oli puolueenjohtajalle erinomaisen suuri haitta: hän ei 
ollut suurten joukkojen puhuja. Niin kiusallisen tunnollista ja tarkkaa kuin 
hänen työnsä sinänsä olikin, siitä puuttui sentään ‑ ehkä juuri suuren puhujan 
lahjojen puutteen johdosta ‑ myöskin suurempaa lennokkuutta ja vauhtia. Herra 
Drexler, silloinen Münchenin paikallisosaston puheenjohtaja, oli yksinkertainen 
työmies, puhujana samoin verraten merkityksetön, muuten ei ollenkaan sotilas. 
Hän ei ollut koskaan palvellut armeijassa, ei ollut sodan aikanakaan ollut 
sotamiehenä, niin että häneltä, hän kun muutenkin oli koko olemukseltaan 
heiveröinen ja epävarma, puuttui sitä ainoaa koulua, joka pystyi karkaisemaan 
epävarmat ja hennot, pehmeät luonteet miehiksi. Niinpä heissä ei kummassakaan 
ollut semmoista ainesta, joka olisi tehnyt heille mahdolliseksi, ei ainoastaan 
saada sydämeensä kiihkeää uskonvarmuutta liikkeen voitosta, vaan myöskin 
järkkymättömän tarmokkaasti ja, jos niin tarve vaati, vaikka kovakouraisen 
häikäilemättömästi käydä taisteluun vastuksia vastaan, joita nuoren liikkeen 
nousun tielle saattoi kohota. Siihen sopivat ainoastaan semmoiset miehet, joiden 
sekä henki että ruumis olivat omaksuneet ne sotilaalliset avut, joita ehkä 
parhaiten voi kuvailla seuraavasti: nopea kuin vinttikoira, sitkeä kuin nahka ja 
kova kuin Kruppin teräs. Itse olin tuohon aikaan vielä sotilas. 
 
Ulkonainen ja sisäinen olemukseni oli ollut hiottavana melkein kuuden vuoden 
ajan, niin että ainakin tässä piirissä minut pakostakin tunnettiin vieraaksi. 
Minäkin olin oppinut unohtamaan sanat: ei se käy; ei sitä voi uskaltaa, se on 
liian vaarallista, jne. Sillä tietystikin asia oli vaarallinen. V. 1920 oli 
monilla Saksan seuduilla sellainen kansallinen kokoomus, joka uskalsi osoittaa 
vetoomuksensa suurille joukoille ja julkisesti kutsua saapumaan kokouksiinsa, 
yksinkertaisesti mahdoton asia. Semmoisten kokousten osanottajat ajettiin 
verissä päin hajalle ja tiehensä. Paljoa ei mokomaan temppuun kylläkään 
tarvittu: olihan suurimmankin ns. porvarillisen joukkokokouksen tapana pötkiä 
pakoon kourallista kommunisteja, lähteä käpälämäkeen kuin jänikset koiran 
tullessa. Mutta niin vähän kuin punaiset välittivätkin tuommoisista 
porvarillisista jaarittelukerhoista, joiden sisäisen harmittomuuden ja samalla 
vaarattomuuden sinänsä he tiesivät paljon paremmin kuin niiden jäsenet itse, 
sitä lujemmin he olivat päättäneet kaikin keinoin tehdä lopun joka liikkeestä, 
joka heistä tuntui vaaralliselta ‑ tehokkaimpana aseena oli sellaisissa 
tapauksissa kuitenkin kaikkina aikoina terrori, väkivalta.
 
Mutta kaikkein vihatuin täytyi tietenkin marxilaisten kansanpetturien silmissä 
olla sellaisen liikkeen, jonka julki lausuttuna päämääränä oli juuri samojen 
joukkojen voittaminen kannattajikseen, jotka siihen saakka olivat olleet 
yksinomaan kansainvälisten marxilaisten juutalais‑ ja pörssipuolueiden 
palveluksessa. Jo pelkkä nimitys Saksan työväenpuolue vaikutti ärsyttävästi. 
Niinpä saattoi helposti kuvitella, että heti ensimmäisissä sopivissa 
tilaisuuksissa alkaisivat yhteenotot siihen aikaan vielä voitostaan 
humaltuneiden marxilaisten työläisten kanssa. Silloisen liikkeemme pienessä 
piirissä niin ollen tuollaista taistelua jo jossakin määrin pelättiin. 
Tahdottiin mahdollisimman vähän esiintyä julkisuudessa, siitä pelosta, että 
meidät voitaisiin lyödä. Ensimmäinen iso kokous nähtiin jo hengessä hajoitettuna 
ja koko liike siten ehkä ainaisiksi ajoiksi lopetettuna. Olin aika tukalassa 
asemassa, kun itselläni oli se käsitys, että sitä taistelua ei ollut kartettava, 
vaan että siihen oli mentävä j a sen vuoksi varattava sellaiset varusteet, jotka 
yksin suovat suojaa väkivaltaa vastaan. Terroria ei murreta hengen asein, vaan 
terrorilla. Ensimmäisen kokouksen saavuttama menestys lujitti asemaani tässä 
suhteessa. Saatiin rohkeutta uuteen, jo vähän suuripiirteisemmäksi suunniteltuun 
kokoukseen. Lokakuun tienoilla 1919 oli Eberlbräukellerissä toinen suurehko 
kokous. Sen sisällys ja aihe: Brest‑Litovsk ja Versailles. Puhujina esiintyi 
neljä herraa. Itse puhuin melkein kokonaisen tunnin, ja menestys oli suurempi 
kuin ensiesiintymisessäni. Kokouksen osanottajamäärä oli kohonnut yli 
sadankolmenkymmenen. Häiritsemisyrityksen toverini tukahduttivat heti alkuunsa. 
Häiriöntekijät lensivät pää murjottuna portaita alas.
 
Kaksi viikkoa myöhemmin oli taas kokous samassa salissa. Yleisön lukumäärä oli 
kohonnut yli sadanseitsemänkymmenen ‑ oikein hyvä huone. Olin taas puhunut, ja 
taaskin menestys oli suurempi kuin edellisessä kokouksessa. Kaipasin suurempaa 
salia. Vihdoinkin löysimme semmoisen kaupungin toisesta päästä, ’Deutsches 
Reich’ ravintolasta Dacauer‑kadun varrelta. Ensimmäisessä tässä uudessa 
huoneistossa pidetyssä kokouksessa oli väkeä vähemmän kuin edellisessä: tuskin 
täyttä sataaneljääkymmentä henkeä. Valiokunnassa rohkeus pyrki taas pettämään, 
ja iänikuiset epäilijät luulivat, että huonoon yleisömenestykseemme oli 
pidettävä syynä sitä, että olimme liian useasti toistaneet julistuksiamme. 
Syntyi ankaria kiistoja, joissa minä kannatin sitä kantaa, että 
seitsemänsadantuhannen asukkaan kaupunki ei kestä ainoastaan yhtä kokousta 
kahteen viikkoon, vaan siinä täytyy voida pitää kymmenenkin joka viikko, ettei 
saa hämmästyä eikä hämmentyä takaiskuista, että se tie, jolle oli lähdetty, oli 
oikea ja että ennemmin tai myöhemmin, kunhan vain pysytään yhtä sitkeinä ja 
sisukkaina, meidän täytyy saavuttaa menestystä. Ylimalkaan oli koko tämä talvi 
1919/20 yhtä ainoaa taistelua luottamuksen lujittamiseksi nuoren liikkeen 
voittavaan voimaan ja sen kiihkon ja kiivauden kohottamiseksi, joka vihdoin 
uskona pystyy siirtämään vuoria.
 
Seuraava samassa salissa pidetty kokous jo osoitti taas minun olleen oikeassa. 
Yleisön määrä oli noussut yli kahdensadan, sekä ulkonainen että rahallinen 
menestys loistava. Ryhdyin heti toimeen uuden kokouksen hommaamiseksi. Se 
pidettiin vajaan kahden viikon perästä, ja siinä oli kuulijoita runsaasti 
kaksisataaseitsemänkymmentä henkeä. Taas kahden viikon päästä kutsuimme nuoren 
liikkeen kannattajia ja ystäviä koolle seitsemännen kerran, ja sillä kertaa 
tulijat enää vain hädin tuskin mahtuivat samaan suojaan, heidän lukumääränsä oli 
kasvanut yli neljänsadan. Tuona aikana tapahtui nuoren liikkeen sisäinen 
muotoilu. Se antoi pienessä piirissämme monet kerrat aiheen milloin tyynempään, 
milloin kiivaampaan sananvaihtoon. Eri tahoilta – niin kuin tänä päivänä, niin 
jo silloinkin ‑ nuoren liikkeen puolueeksi nimittämistä moitiskeltiin. Minä olen 
aina pitänyt moista käsitystä pelkästään asianomaisten käytännöllisen 
kykenemättömyyden ja henkisen pienuuden todistuksena. He olivat ja ovat aina 
semmoisia ihmisiä, jotka eivät pysty erottamaan ulkokuorta sisällyksestä ja 
jotka liikkeen arvoa yrittävät arvioida mahdollisimman pöyhkeäsanaisilta 
kalskahtavien nimitysten mukaan, jolloin valitettavasti useimmissa tapauksissa 
meidän ammoisten esi‑isiemme sanavaraston täytyy heille lainata tarvittavat 
sanat.
 
Siihen aikaan oli vaikea saada ihmisiä ymmärtämään, että jokainen liike on 
siihen asti, kunnes se on saanut viedyksi aatteensa voittoon ja siten 
saavuttanut päämääränsä, puolue, vaikka se tuhannestikin omaksuisi toisen 
nimityksen. Jos joku ihminen tahtoo saada rohkean ajatuksen, jonka toteuttaminen 
hänen lähimmäistensä kannalta tuntuu hyödylliseltä, toteutetuksi käytännössä, 
hänen on ensi sijassa etsittävä kannattajia, jotka ovat valmiit puolustamaan 
hänen tarkoitusperiään. Ja jos tuon tarkoituksen päämääränä olisi vain siihen 
aikaan voimassa olevan puoluevallan murskaaminen ja rikkinäisyyden lopettaminen, 
niin tuon katsantokannan edustajat ja tuon päätöksen julistajat jo sinänsä ovat 
puolue, siihen asti kunnes päämäärä on saavutettu. On sanansaivartelua ja 
silmänlumetta ja tyhjänhosumista, jos joku kaavoihin kangistunut 
kansallismielinen teoreetikko, jonka käytännölliset saavutukset ovat kääntäen 
verrannolliset hänen viisauteensa, kuvittelee mielessään muuttavansa sitä 
luonnetta, joka jokaisella nuorella liikkeellä puolueena on, muuttamalla sen 
nimitystä. Päinvastoin. Jos mikä on epäkansallista, niin juuri tuollainen 
huiskiminen erikoisesti muinaisgermaanisilla sanoilla ja ilmauksilla, jotka 
eivät sovi nykyaikaan eivätkä kuvaa mitään tarkkaa ja tiettyä, vaan voivat 
helposti johtaa siihen, että liikkeen merkitystä arvostellaan sen ulkonaisen 
sanavaraston perusteella. Se on todellista vallattomuutta, mutta sellaista 
joutuu nykyisin huomaamaan lukemattomat kerrat.
 
Ylimalkaan minun täytyi jo noihin aikoihin ja on myöskin seuraavina aikoina yhä 
uudelleen täytynyt varoittaa noista saksalais‑kansallisista vaeltavista 
teineistä, joiden myönteiset aikaansaannokset ovat aina tyhjän arvoisia, mutta 
joiden itserakkaus ja omahyväisyys ovat melkeinpä voittamattomat. Nuoren 
liikkeemme täytyi silloin ja täytyy edelleen varoa tuollaisten ihmisten 
tunkeutumista siihen, joiden ainoana suosituksena on useimmiten heidän 
selityksensä, että ovat jo kolmekymmentä tai neljäkymmentäkin vuotta taistelleet 
saman aatteen puolesta. Mutta joka on jo neljäkymmentä vuotta taistellut ns. 
aatteen puolesta voimatta mainita pienintäkään saavuttamaansa menestystä, 
taitamatta edes kehua saaneensa vastapuolen voittoa estetyksi, se jo on 
nelikymmenvuotisella toiminnallaan antanut kaikkein pätevimmän todistuksen 
omasta kykenemättömyydestään. Vaara piilee ennen kaikkea siinä, etteivät 
tuollaiset luonteet halua liittyä liikkeeseen sen jäseninä, vaan jaarittelevat 
johtajapiireistä, joiden keskuudesta he ikivanhan toimintansa perusteella 
arvelisivat voivansa saada sopivan ja arvoisensa paikan jatkuvaan työskentelyyn. 
Mutta voi onnettomuutta, jos nuori liike luovutetaan sellaisten miesten 
huostaan! Yhtä huonosti kuin liikemies, joka on nelikymmenvuotisella 
toiminnallaan saanut suuren liikeyrityksen johdonmukaisesti tuhotuksi, kelpaa 
uuden perustajaksi, yhtä huonosti kelpaavat tuollaiset saksalaiskansalliset 
Metusalemit, jotka ovat yhtä pitkässä ajassa saaneet suuren aatteen tärvellyksi 
ja kalkkiutumaan, uuden, nuoren liikkeen johtoon! Muuten kaikista noista 
ihmisistä tulee ainoastaan murto‑osa mukaan uuteen liikkeeseen sitä 
palvellakseen ja hyödyttääkseen uuden opin aatetta, useimmissa tapauksissa 
päinvastoin tehdäkseen sen suojassa tai sen yhteydessä tarjoutuvien 
mahdollisuuksien avulla ihmiskunnan vielä kerran onnettomaksi omilla 
aatteillaan. Mutta mitä ja millaisia ne heidän aatteensa ovat, sitä on perin 
vaikea ilmaista.
 
Noille luonteille on tunnusomaista, että he haaveilevat muinaisgermaanisesta 
sankaruudesta, harmaasta muinaisuudesta, kivikirveistä, keihäistä ja kilvistä, 
mutta todellisuudessa ovat suurimpia pelkureita, mitä yleensä voi kuvitella. 
Sillä samat miehet, jotka huitovat ilmaa huolellisesti alkuperäisten mukaan 
valmistetulla läkkilevymiekalla ja saarnaavat, päässä ja hartioilla parkittu 
karhunnahka ja siinä sonninsarvet ojossa, partaisesta naamastaan nykyajalle aina 
vain taistelua henkisillä aseilla, pötkivät kiireimmiten jo ensimmäistä 
kommunistien kumipatukkaa pakoon. Jälkimaailmalla tuskin lienee suurinkaan 
aihetta ihannoida noiden pitkäpartojen sankarielämää uudessa sankarirunoelmassa. 
Olen tullut tuollaiset herrat liiankin hyvin tuntemaan, siksi heidän viheliäinen 
näyttelemisensä ja elehtimisensä herättää minussa mitä syvintä inhoa ja 
vastenmielisyyttä. Mutta suuriin joukkoihin he vaikuttavat naurettavilta, ja 
juutalaisilla on täysi syy säästää noita kansallismielisiä ilveilijöitä, jopa 
työntää heidät ,  tulevan Saksan valtion todellisten esitaistelijoiden edelle. 
Samalla nuo miehet ovat vielä mahdottoman itserakkaita, väittävät siitä 
huolimatta, että ovat täysin todistaneet täydellisen kykenemättömyytensä, 
ymmärtävänsä kaiken paremmin kuin muut, ja niin heistä koituu todellinen 
maanvaiva kaikille suoraviivaisille ja rehellisille taistelijoille, joiden 
mielestä sankarillisuus ei ole kunnioittamisen arvoista ainoastaan 
menneisyydessä, vaan jotka myöskin tekevät parhaansa antaakseen omalla 
menettelyllään jälkimaailmalle samanlaisen kuvan.
 
Myöskin on usein varsin vaikea erottaa, kuka noista miehistä toimii omaa 
sisäistä tyhmyyttään tai kykenemättömyyttään ja kuka ainoastaan tietyistä syistä 
teeskentelee sellaista. Varsinkin muinaisgermaanisella perustalla toimivista ns. 
uskonnollisista uudistajista minulla on aina mielessä tunne, kuin he olisivat 
juuri sellaisten valtojen lähettämiä, jotka eivät toivo Saksan kansan uutta 
nousua. Koko heidän toimintansahan pyrkii johtamaan kansan pois yhteisestä 
taistelusta yhteistä vihollista, juutalaista, vastaan, pannakseen sen sijaan 
kuluttamaan voimansa yhtä mielettömissä kuin onnettomissakin sisäisissä 
uskonriidoissa. Juuri näistä syistä on voimakkaan keskusvallan pystyttäminen 
johdon ehdottoman arvovallan kannalta tässä liikkeessä välttämätöntä. Ainoastaan 
sen avulla voidaan tuollaisten turmiollisten ainesten puuhat ja hankkeet saada 
estetyksi. Juuri tästä syystä ovat yhtenäisen, tiukasti johdetun ja ohjatun 
liikkeen kaikkein suurimmat vihamiehet löydettävissä noiden kansallismielisten 
Ahasverusten riveistä. He vihaavat liikettä sinä mahtina, joka tekee heidän 
vallattomuudestaan lopun.
 
Suotta ei nuori liikkeemme aikoinaan omaksunut varmaa, määrättyä ohjelmaa ja 
jättänyt kansallinen sanaa silloin käyttämättä. Kansallisen käsite on niin 
rajoittamaton, että se on mahdoton perustaksi liikkeelle eikä se tarjoa mitään 
mittapuuta sellaiseen kuulumiselle. Kuta vaikeammin määriteltävissä tämä käsite 
käytännössä on, kuta useampia ja kuta laajempia ja väljempiä tulkintoja se 
sallii, sitä suuremmaksi kasvaa myös mahdollisuus vedota siihen. Siinä määrin 
epämääräisen ja niin monella tavalla selitettävissä ja tulkittavissa olevan 
käsitteen tuominen mukaan poliittiseen taisteluun johtaa kaiken jäntevän 
taisteluyhteyden lakkaamiseen, koska tämä ei siedä sitä, että uskon ja tahdon 
määrääminen jätetään kunkin yksityisen omaksi asiaksi. Onkin häpeällistä nähdä, 
keitä ja mitä kaikkia nykypäivinä liikkuu kansallinen‑sana viitassaan, miten 
monilla ihmisillä on siitä käsitteestä omat käsityksensä. Muudan tunnettu 
baijerilainen professori, kuuluisa henkisin asein taistelija ja samoin monet 
kerrat hengessään Berliiniin marssinut mies, samaistaa keskenään kansallisen 
käsitteen ja monarkistisen asennoitumisen. Tuo korkeastioppinut herra on sentään 
hiukan unohtanut selittää entisten saksalaisten hallitsijoiden ja nykyajan 
kansallisen käsityksen samaisuutta. Pelkään myös pahoin, että se tuskin tuolle 
herralle onnistuisi. Sillä mitään sen epäkansallisempaa kuin useimmat Saksan 
yksinvaltaiset valtiomuodostumat ei hevin voi kuvitella. Jos asianlaita olisi 
toisin, silloin ne eivät olisi ikinä hävinneet, tai sitten niiden häviäminen 
olisi todistuksena kansallisen maailmankatsomuksen vääryydestä.
 
Niinpä siis jokainen tulkitsee tuon käsitteen sillä tavalla kuin itse sen 
ymmärtää. Mutta sellainen mielipiteiden moninaisuus ei voi tulla kysymykseen 
poliittisen taisteluliikkeen perustana. Noiden kahdennenkymmenennen vuosisadan 
Johannesten maailmantuntemuksen ja varsinkin kansan sielun tuntemuksen 
puutteesta en huoli tässä yhteydessä ollenkaan puhuakaan. Sitä kuvaa riittävästi 
se seikka, miten naurettavana sitä vasemmiston taholta kohdellaan. Heidän 
annetaan lörpöttää ja sitten heille vain nauretaan päin naamaa. Mutta joka tässä 
maailmassa ei saa sen vertaa aikaan, että vastustajat häntä vihaavat, ei minusta 
tunnu ystävänä suurenkaan arvoiselta. Ja niinpä noiden ihmisten ystävyys ei 
ollut meidän nuorelle liikkeellemme ainoastaan arvoton, vaan aina pelkästään 
vahingoksi, ja se olikin pääsyy, minkä vuoksi ensiksikin valitsimme puolueen 
nimityksen ‑ saatoimme toivoa, että jo sillä saimme peloitelluksi pois 
kokonaisen parven noita kansallisia unissakävijöitä ‑ ja minkä vuoksi toisekseen 
otimme nimitykseksemme ’Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei’, ’Saksan 
kansallissosialistinen työväenpuolue’. Nimemme toisen osan alkupuoli karkotti 
niskoiltamme muinaisuudenhaaveilijat, ns. kansallisen aatteen suurilla sanoilla 
ratsastelijat ja pinnalliset iskulauseiden harrastajat, sen loppuosa taas 
vapautti meidät koko hengen miekan ritarien porukasta, kaikista niistä 
pelkuriraukoista, jotka pitävät henkistä asetta oman tosiasiallisen 
pelkurimaisuutensa kilpenä.
 
On itsestään selvää, että meidän kimppuumme seuraavana aikana hyökättiin 
kaikkein ankarimmin nimenomaan viimeksi mainittujen taholta, ei tietystikään 
väkivalloin eikä käsikähmässä, vaan ainoastaan kynällä, eikähän moisilta 
kansallisilta hanhenkyniltä voinut parempaa odottaakaan. Heistä meidän 
periaatteemme: joka asettuu meitä väkivalloin vastustamaan, sitä vastaan 
puolustaudumme väkivalloin oli jollakin tavoin kaamea. He eivät moittineet meitä 
ainoastaan raa'asta kumipatukan käytöstä, vaan nimenomaan mitä tiukimmin hengen 
puutteesta. Että kansankokouksessa voi itse Demostheneskin joutua pakosta 
vaiennetuksi, jos vain viisikymmentäkin kaistapäätä päättää, suureen suuhunsa ja 
nyrkkeihinsä turvautuen, estää hänet puhumasta, se ei missään tapauksessa tunnu 
huolettavan moisia puoskareita vähän vähääkään. Synnynnäinen arkamaisuus estää 
heitä koskaan antautumasta sellaiseen vaaraan. Sillä he eivät työskentele suurta 
melua pitäen ja tungettelevasti, vaan hiljaisuudessa. En voi tänä päivänäkään 
tarpeeksi varoittaa nuorta liikettämme antamasta kietoa itseään ns. hiljaisten 
työntekijöiden pauloihin. He eivät ole ainoastaan raukkoja ja pelkureita, vaan 
myöskin kyvyttömiä ja tyhjänhosujia. Ihmisen, joka jonkin asian tietää, tuntee 
tietyn vaaran, näkee omin silmin mahdollisuuden, millä se on autettavissa, hänen 
velvollisuutensa ja velvoituksensa on kirotun varmasti, ettei jää hiljaisuudessa 
työskentelemään, vaan että aivan julkisesti ja avoimesti asettuu pahaa 
vastustamaan ja sen parannusta puolustamaan. Jollei hän niin tee, silloin hän on 
velvollisuutensa unohtanut kurja, heikko raukka, joka pettää joko 
pelkurimaisuuttaan tai sitten laiskuuttaan tai kykenemättömyyttään. Suurin osa 
noista hiljaisista työntekijöistä kuitenkin enimmäkseen on vain olevinaan, ikään 
kuin he tietäisivät Herra ties' mitä. He eivät yksikään osaa yhtään mitään, 
mutta koettavat hämätä koko maailmaa tempuillaan; he ovat laiskoja, mutta 
herättävät hiljaisuudessa tekemällään työllä sellaisen vaikutuksen, että muka 
ovat yhtä suunnattoman kuin työteliään toimekkaita, sanalla sanoen, he ovat 
huijareita, valtiollisia keinottelijaluonteita, joista toisten rehellinen työ on 
vihattua. Niin pian kuin tuollainen kansallinen yöperhonen vetoaa 
hiljainen‑sanaan, voi lyödä vetoa tuhat yhtä vastaan, ettei hän hiljaisuudessa 
mitään luo eikä tuota, vaan varastaa, varastaa toisten työn hedelmiä.
 
Kaiken lisäksi tulee vielä se arastelemattomuus ja itserakas; omahyväinen 
julkeus, jollaista osoittaen tuo käytännössä  valonarka roskajoukko on valmis 
hyökkäämään toisten työn kimppuun, yrittää ruveta sitä moitiskelemaan ylhäältä 
alaspäin ja sillä tavoin todellisuudessa avustaa Saksan kansan verivihollisia. 
Kaikkein vaatimattominkin kiihottaja, jolla on rohkeutta ja sisua, seistessään 
ravintolapöydällä, pelkkiä vastustajia ympärillään, miehekkäästi ja 
peittelemättä puolustaa katsomustaan, tekee enemmän kuin tuhat tuollaista 
valheellista, salakavalaa, luihua liukastelijaa. Hän varmasti saa yhden ja 
toisen käännytetyksi ja voitetuksi liikkeen kannattajaksi. Hänen saavutustaan 
voidaan punnita ja todeta se hänen toimintansa saavuttaman menestyksen 
perusteella. Ainoastaan pelkurimaiset huijarit, jotka kehuskelevat muka 
hiljaisuudessa suorittamallaan työllä ja siten verhoutuvat halveksittavan 
nimettömyyden suojaviittaan, eivät kelpaa ensinkään mihinkään, ja heitä voi 
sanan todellisimmassa merkityksessä pitää Saksan kansan uuden nousun kuhnuroina.
 
Vuoden 1920 alussa aloin puuhata ensimmäisen todella suuren joukkokokouksen 
pitoa. Asiassa syntyi erimielisyyksiä. Muutamat johtavissa asemissa olevat 
puolueen jäsenet pitivät asiaa vielä aivan liian ennenaikaisena j a sen vuoksi 
sen vaikutusta kohtalokkaana, jopa turmiollisena. Punainen lehdistö oli alkanut 
askarrella meidän kimpussamme, ja olimme tosiaan niin onnellisessa asemassa, 
että olimme vähitellen saaneet osaksemme sen vihan. Olimme alkaneet esiintyä 
väittelypuhujina toisissa kokouksissa. Tietysti siellä meidät jokainen heti 
paikalla huudettiin alas. Mutta yksi tulos oli sentään saavutettu. Meidät 
tultiin tuntemaan, ja samassa määrin kuin meidän tuntemisemme eneni, kasvoi 
myöskin vastenmielisyys ja raivo meitä kohtaan. Niinpä siis saatoimme syystä 
toivoa, että ensimmäiseen joukkokokoukseemme saisimme punaisessa leirissä olevia 
ystäviämme vieraaksi oikein enemmänkin.
 
Olin omastakin puolestani selvillä siitä, että liikkeemme hajaantumisen 
mahdollisuudet olivat suuret. Mutta taistelu täytyi kerta kaikkiaan taistella 
loppuun saakka, jollei nyt jo, niin ainakin muutaman kuukauden päästä. Oli 
kokonaan meidän omassa varassamme, saisimmeko jo heti ensimmäisenä päivänä 
liikkeemme ikuistetuksi asettumalla silmittömästi, häikäilemättömästi sen asiaa 
ajamaan. Tunsin ennen kaikkea punaisen puolen kannattajien mielen‑ ja 
luonteenlaadun aivan liian hyvin voidakseni olla tietämättä, ettei äärimmäiseen 
saakka sisukas vastarinta ainoastaan parhaiten tehoa siihen, vaan että se voi 
heidän puoleltaan saavuttaa kannattajiakin. Mutta sellaiseen vastarintaan 
täytyikin olla päättävästi valmistautunut. Puolueen silloinen puheenjohtaja 
herra Harrer oli sitä mieltä, ettei voinut yhtyä minun mielipiteeseeni valitun 
ajankohdan suhteen, ja niin muodoin hän rehellisenä, suorana miehenä väistyi 
syrjään liikkeen johdosta. Hänen tilalleen tuli herra Anton Drexler. Itse olin 
varannut omalle osalleni propagandan järjestelyn ja paninkin sen nyt 
siekailematta toimeen. Niin määrättiin vielä tuntemattoman liikkeemme 
ensimmäisen suuren joukkokokouksen pitämispäiväksi helmikuun 24 päivä v. 1920.
 
Valmisteluja johdin itse omakohtaisesti. Ne olivat hyvin lyhyet. Ylimalkaan koko 
koneisto järjestettiin sille kannalle, että päätösten teko sujui 
salamannopeasti. Päivänkysymyksiin oli asennoituminen määrättävä joukkokokousten 
avulla vuorokauden kuluessa. Näistä kokouksista oli ilmoitettava julisteilla ja 
lentolehtisillä, joiden sävy ja tarkoitus määrättiin niiden näkö kohtien 
mukaiseksi, jotka propagandasta puhuessani olen jo varhemmin suurin piirtein 
hahmotellut. Vaikutus suuriin joukkoihin, keskittyminen muutamiin harvoihin 
pääkohtiin, niiden yhä jatkuva toistaminen, itsevarmuus ja itsetietoinen tekstin 
sommittelu ehdottoman varman, kiistämättömän väitteen muotoon, mitä suurinta 
sitkeyttä levityksessä ja kärsivällisyyttä vaikutuksen odotuksessa.
 
Väriksi valittiin periaatteesta punainen, se on kaikkein kirpein ja kiihottavin, 
ja sen täytyi pakostakin vastustajiamme kaikkein pahimmin kuohuttaa ja ärsyttää 
ja sitä tietä pitää meidät heidän mielessään, tahtoivatpa tai olivatpa 
tahtomatta. Nyt seuraavana aikana ilmaisihen Baijerissakin marxilaisuuden ja 
centrum‑puolueen sisäinen veljeily valtiollisina puolueina kaikkein selvimmin 
siinä, miten suurta huolta silloin kaupungissa vallassa oleva Baijerin 
kansanpuolue osoitti koettaessaan heikentää meidän julisteidemme vaikutusta 
punaisiin työläisjoukkoihin ja lopulta ehkäistä sen kokonaan. Jollei poliisi 
keksinyt enää mitään muita keinoja, miten ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, 
täytyi lopuksi syy lykätä liikenneseikkojen niskoille, kunnes se lopuksi 
sisäisen äänettömän punaisen liittokumppanin mieliksi ns. saksalaiskansallisen 
kansanpuolueen avustamana kokonaan kielsi nuo julisteet, jotka jo olivat 
lahjoittaneet takaisin Saksan kansalle satojatuhansia kansainvälisesti 
ajatelleita, sokaistuneita ja harhaan johdettuja työläisiä. Nuo julisteet ‑ ne 
ovat olleet tämän kirjan ensimmäisessä ja toisessa painoksessa laitteilla ‑ 
kaikkein parhaiten todistavat, millaista valtavaa kamppailua nuori liikkeemme 
sinä aikana kävi. Mutta ne ovat myöskin jälkimaailmalle todistuksina meidän 
tahdostamme ja aikeidemme vilpittömyydestä sekä ns. kansallisten viranomaisten 
mielivaltaisuudesta heidän pyrkiessään ehkäisemään heille itselleen hankalaa ja 
epämukavaa oman kansamme laajojen kerrosten kansallisesti ajatteleviksi 
muuttamista ja samalla näiden voittamista takaisin kansallemme. Ne ovat myöskin 
osaltaan apuna haihduttamassa sitä käsitystä, että Baijerissa olisi muka ollut 
sinänsä kansallinen hallitus, ja vielä todistamassa jälkimaailmalle, ettei 
vuosien 1919, 1920, 1921, 1922 ja 1923 kansallinen Baijeri suinkaan ollut 
kansallisen hallituksen aikaansaannos, vaan että hallituksen oli vain pakko 
ottaa vähitellen kansallisesti tuntevan kansan mielipide huomioon. Hallitukset 
itse tekivät voitavansa ehkäistäkseen tätä tervehtymistapahtumusta ja tehdäkseen 
sen mahdottomaksi. Ainoastaan kaksi miestä täytyy mainita poikkeuksina joukosta:
 
Silloinen poliisipresidentti Ernst Pöhner ja hänen uskollinen neuvonantajansa, 
yliamtmanni Frick olivat ainoat korkeammat valtionvirkamiehet, joilla jo tuohon 
aikaan oli rohkeutta olla ensi sijassa saksalaisia ja vasta toisessa sijassa 
virkamiehiä. Vastuunalaisissa asemissa olevista oli Ernst Pöhner ainoa, joka ei 
havitellut joukkojen suosiota, vaan oli valmis yli kaiken rakastamansa Saksan 
kansan uuden ylösnousemuksen puolesta panemaan alttiiksi ja uhraamaan kaiken, 
vaikkapa asioiden niin vaatiessa oman henkilökohtaisen olemassaolonsakin. Niinpä 
hän aina olikin niiden ostettavissa olevien kelvottomien virkamiesten 
kiusallisena silmätikkuna, jotka eivät pidä toimintansa lakina oman kansan 
parasta eikä sen välttämätöntä, luonnon pakosta tapahtuvaa vapaudennousua, vaan 
työnantajan ja elättäjän käskyä, välittämättä haltuunsa uskotun 
kansallisomaisuu­den menestyksestä. Mutta ennen kaikkea hän oli semmoisia 
luonteita, jotka, toisin kuin useimmat Saksan silloisista ns. valtion arvovallan 
varti­joista, eivät pelänneet kansan‑ ja maanpetturien vihamielisyyttä, vaan 
päinvastoin sitä toivoivat kuin ainakin kunnon miehelle itsestään johtuvana 
hyvänä. Juutalaisten ja marxilaisten viha, näiden koko valhetta ja parjausta 
pursuava taistelu oli hänen ainoa onnensa kesken Saksan kansan kurjuutta. Hän 
oli mies, jossa olivat yhtyneinä graniitin luja suoruus ja rehellisyys, antiikin 
yksinkertaisuus ja saksalainen suoraviivai­suus, mies, jolle sanat mieluummin 
kuollut kuin orja eivät olleet tyhjä korulause, vaan koko hänen olemuksensa 
pääsisältö. Hän ja hänen työtoverinsa tohtori Frick ovat minun silmis­säni 
ainoat, joilla semmoisessa valtiollisessa asemassa olleista on oikeus tulla 
luetuiksi kansallisen Baijerin avustajien joukkoon. ‑
 Ennen kuin nyt ryhdyimme valmistelemaan ensimmäisen joukkokokouksemme pitoa, ei 
täytynyt ainoastaan varata välttämätöntä propaganda‑aineistoa valmiiksi, vaan 
myöskin tärkeimmät ohjelmakohdat oli saatava painetuksi.
 
Tämän teoksen jälkimmäisessä osassa aion yksityiskohtai­sesti kehitellä niitä 
suuntaviivoja, jotka varsinkin ohjelmaamme laatiessamme olivat silmämääränämme. 
Tässä tahdon vain todeta, että ohjelmamme määriteltiin, ei ainoastaan siksi, 
että nuorelle liikkeellemme saataisiin varma muoto ja sisällys, vaan myös sen 
vuoksi, jotta sen tarkoitusperät saataisiin tehdyksi ymmärrettäviksi laajoille 
kansankerroksille. Ns. älymystöpiireistä käsin on sen kustannuksella pyritty 
leik­kaamaan sukkeluuksia ja sitä ivailemaan ja yritetty sitä arvos­tella. Mutta 
samaisen ohjelman saavuttama menestys on osoit­tanut meidän silloisen 
käsityksemme osuneen oikeaan. Olen nähnyt noina vuosina syntyvän kymmenittäin 
uusia liikkeitä, mutta kaikki ne ovat sitten taas hävinneet jäljettö­miin ja 
haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Yksi ainoa on säilynyt: ’Saksan 
kansallissosialistinen työväenpuolue’. Ja tänä päivänä olen lujemmin kuin 
konsanaan siinä vakaumuksessa, että sitä vastaan voidaan taistella, että sitä 
voidaan yrittää lamauttaa, että pienet puolueministerit voivat kieltää siltä 
puhevallan, mutta meidän ajatustemme voittoa he eivät ikinä pysty estämään. Kun 
kerran Saksan koko nykyisestä valtiojärjestyksestä ja sen edustajista muisto ei 
mainitse enää nimiäkään, silloin kansallissosialistisen ohjelman perusteet ovat 
tulevan valtion pohjana. Ennen v:n 1920 tammikuuta olimme nelikuisen 
kokoustoimintamme aikana saaneet vähitellen säästetyksi kokoon hiukan rahaa, 
mitä tarvitsimme ensimmäisen lentokirjasemme, ensimmäisen julisteemme ja 
ohjelmamme painatukseen. Kertoessani tämän niteen lopuksi liikkeemme 
ensimmäisestä suuresta joukkokokouksesta teen sen, sen vuoksi, että puolueemme 
silloin särki pienen yhdistyksen ahtaat puitteet ja sen sijaan ensi kerran 
ryhtyi vaikuttamaan meidän aikamme mahtavimpaan valtatekijään, yleiseen 
mielipiteeseen.
 
Omasta puolestani minulla oli tuona aikana yksi ainoa suruja huoli: saammeko 
salin väkeä täyteen vai joudummeko puhumaan tyhjille seinille? Itse olin 
sisimmässäni vuorenvarmasti vakuuttunut siitä, että jos tilaisuuteen vain 
saapuisi väkeä, siitä täytyisi tulla nuorelle liikkeellemme suuri menestys. 
Siten odotin toivon ja pelon vaiheilla tuota iltaa. Kokouksen oli määrä alkaa 
kello 7.30. Kello 7.15 menin Münchenin Platzlin varrella sijaitsevan 
Hofbräuhausin juhlasaliin, ja silloin sydämeni oli vähällä ilosta pakahtua. 
Valtavan suuri suoja, sillä valtavan suurelta se silloin minusta vielä tuntui, 
oli pakaten täynnä, pää pään vieressä, lähes kaksituhantinen ihmisjoukko. Ja 
ennen kaikkea: tilaisuuteen olivat saapuneet juuri nekin, joiden puoleen 
tarkoituksenamme oli kääntyä. Paljon enemmän kuin puolet salista näytti olevan 
kommunistien ja riippumattomien sosialistien miehittämänä. He olivat päättäneet 
lopettaa lyhyeen meidän ensimmäisen suuren julistustilaisuutemme.
 
Mutta toisin kävi. Ensimmäisen puhujan lopetettua ryhdyin minä puhumaan. 
Muutaman minuutin kuluttua alkoi satamalla sataa välihuudahduksia, ja salissa 
sattui kiivaita yhteenottoja. Kourallinen uskollisimpia sotatovereitani ja muita 
kannattajiamme kävi käsikähmään rauhanhäiritsijöiden kanssa ja sai vasta 
vähitellen rauhallisuuden miten kuten palautetuksi. Saatoin jatkaa puhettani. 
Puolen tunnin kuluttua alkoivat suosionosoitukset vähitellen peittää huudon ja 
meluamisen kuulumattomiin. Ja nyt sitten ryhdyin käsittelemään ohjelmaamme, 
rupesin sitä ensi kerran selvittämään. Neljännestunti neljännestunnilta 
välihuudahdukset hukkuivat yhä enemmän suosionhuutoihin. Ja kun vihdoin esitin 
joukolle kaksikymmentäviisi väitettämme kohta kohdalta ja pyysin yleisöä itse 
langettamaan niistä arvostelunsa, ne hyväksyttiin toinen toisensa perästä, yhä 
kasvavan riemun vallitessa, yksimielisesti ja taaskin yksimielisesti, ja kun 
viimeinen väite oli siten löytänyt tiensä joukon sydämiin, silloin edessäni oli 
salintäyteinen ihmisjoukko, uuden vakaumuksen, uuden uskon, uuden tahdon 
yhdistämänä ja yhteen liittämänä.
 
Kun sitten, kun melkein neljä tuntia oli kulunut, huone alkoi hitaasti tyhjetä 
ja väkijoukko  pää pään vieressä kuin verkkaisena virtana vyöryä ulko‑ovea 
kohti, yhteen sulloutuneena, tiheään pakkautuneena, silloin tiesin, että nyt 
olivat Saksan kansan keskuuteen vaeltamassa semmoisen liikkeen periaatteet, jota 
ei enää millään voitu painaa unohduksiin. Oli sytytetty tuli, jonka hehkusta 
aikoinaan täytyy syntyä sen miekan, joka voittaa takaisin germaanien 
Siegfriedille vapauden ja Saksan kansalle elämän. Ja tulevan nousun rinnalla 
tunsin saapuvan leppymättömän koston jumalattaren vaatimaan tilille v:n 1918 
marraskuun 9 päivän valapatontyöstä. Niin sitten sali hitaasti tyhjeni. *Liike 
pääsi vauhtiin.*