3. luku. 

YLEISIÄ POLIITTISIA MIETELMIÄ WIENIN AJALTANI.

Olen nykyisin siinä vakaumuksessa, että miehen ei ylipäänsä pitäisi ;jollei

oteta lukuun aivan erikoisen lahjakkaita poikkeuksia ;puuttua julkisesti

politiikkaan, ennen kuin on täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Hänen on syytä pysyä

siitä erossa sen vuoksi, että yleensä vielä tuohon ikään asti jatkuu sellaisen

yleisen tason muodostuminen, josta käsin hän nyt voi eri poliittisia ongelmia

tarkata ja lopullisesti määritellä asenteensa niiden suhteen. Vasta sen jälkeen,

kun on saanut hankituksi sellaisen perustavan maailmankatsomuksen ja siten

vakautetuksi oman suhtautumisensa päivän eri kysymyksiin, tämän ainakin

sisäisesti kypsyneen miehen pitää tai hän saa ottaa osaa yhteisön poliittiseen

johtoon.

Jos asianlaita on toisin, häntä uhkaa vaara, että hänen täytyy ennemmin tai

myöhemmin muuttaa siihenastista asennettaan olennaisen tärkeissä kysymyksissä,

tai hänen täytyy, vastoin parempaa tietoaan ja tuntoaan, yhä edelleen riippua

kiinni katsantokannassa, jonka hänen järkensä ja vakaumuksensa ovat jo aikoja

hylänneet. Edellisessä tapauksessa tämä on hänelle omakohtaisesti hyvin

kiusallista, kun hänellä ei nyt ; koska itse on ruvennut horjumaan ; ole enää

oikeutta odottaa, että hänen kannattajiensa luottamus häneen pysyy yhtä

järkähtämättömänä kuin ennenkin; mutta hänen johtamilleen merkitsee johtajan

kaatuminen neuvottomuutta sekä varsin usein häpeän tunnetta niiden vuoksi, joita

vastaan sitä ennen on taisteltu. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa tapahtuu

sellaista, mitä nykypäivinä näemme kovin usein: samassa määrin kuin johtaja

lakkaa  luottamasta siihen, mitä itse sanoo, hänen puolustuksensa käy ontoksi ja

pinnalliseksi, mutta sen sijaan  halpamaiseksi keinojen valinnassa. Samalla kuin

hän itse ei enää aio vakavasti asettua puolustamaan poliittisia julistuksiaan

(sellaisen asian puolesta ei kuolla, mihin ei itse uskota), hänen

kannattajilleen asettamansa vaatimukset kasvavat sentään samassa suhteessa yhä

suuremmiksi ja häpeämättömämmiksi, kunnes hän lopuksi uhraa viimeisen lopunkin

johtajasta ajautuakseen poliitikoksi, s.o. sellaisten miesten joukkoon, joiden

ainoa kanta on kannattomuus rinnan julkean tungettelevaisuuden ja usein

hävyttömyyteen saakka kehitetyn valehtelemisen taidon kera.

Jos sellainen olio vielä ihmiskunnan kunniallisen osan onnettomuudeksi

kaupanpäällisiksi pääsee parlamenttiin, silloin tiedettäköön heti alusta alkaen,

että hänelle politiikan olemus merkitsee ainoastaan sankarimaista taistelua

maitopullon säilyttämisestä itselleen ja perheelleen. Kuta enemmän vaimo ja

lapset ovat sen varassa, sitä sitkeämmin hän taistelee edustajanpaikkansa

puolesta. Jok'ikinen toinen ihminen, jolla on poliittista vaistoa, on jo yksin

tästä syystä hänen mieskohtainen vihollisensa; jokaisessa uudessa liikkeessä hän

vainuaa oman loppunsa alkua ja jokaisessa tavallista mittavammassa miehessä

tämän taholta todennäköisesti joskus vielä uhkaavaa vaaraa. Tuonnempana aion

vielä perusteellisesti puhua tuollaisista parlamenttiluteista.

Kolmikymmenvuotiaallakin on vielä paljon oppimista elämänsä varrella, mutta se

on ainoastaan niiden puitteiden täydentämistä ja täyttämistä, jotka hänen

periaatteellisesti omaksumansa maailmankatsomus hänelle asettaa. Hänen

oppimisensa ei ole enää periaatteessa uudelleenoppimista, vaan hän oppii lisää

uutta, eikä hänen kannattajiensa tarvitse niellä sellaista ahdistunutta

tunnetta, että hän on siihen saakka antanut  heille vääriä tietoja, päinvastoin:

heidän johtajansa ilmeinen elimellinen kasvu tuottaa heille tyydytystä, koska

hänen oppimisensa merkitsee ainoastaan heidän oman  oppinsa syventymistä. Mutta

se on heidän mielestään todistuksena heidän siihenastisten käsitystensä

paikkansapitävyydestä.

Johtaja, jonka täytyy poistua yleisen maailmankatsomuksensa alustalta sen

vuoksi, että on huomannut sen vääräksi, menettelee vain rehellisen miehen

tavoin, kun hän havaitessaan siihenastisen käsityksensä vääräksi on valmis

tekemään siitä äärimmäiset johtopäätökset. Sellaisessa tapauksessa hänen täytyy

ainakin luopua harjoittamasta enää julkista poliittista toimintaa. Sillä koska

hän jo kerran on erehtynyt perustavissa lähtökohdissa, on mahdollista, että

hänen voi käydä samoin toinenkin kerta. Mutta hänellä ei ole missään tapauksessa

enää oikeutta käyttää hyväkseen lähimmäistensä luottamusta, saati vaatia sitä.

Miten harvoissa tapauksissa nykyisin osoitetaan sellaista kunniallisuutta ja

rehellisyyttä, se osoittaa vain sen roskajoukon yleistä kelvottomuutta, joka

nykyaikoina tuntee kutsumuksekseen ’tehdä politiikkaa’. Tuskin yksikään ainoa

heistä on valittu siihen. Varoin aikoinani visusti esiintymästä mitenkään

julkisesti, vaikka uskoinkin harrastaneeni politiikkaa enemmän kuin moni muu.

Vain aivan pienessä piirissä puhuin siitä, mikä sisintäni liikutti ja veti

puoleensa. Tuosta mitä ahtaimmissa puitteissa puhumisesta oli paljon hyvää; opin

kylläkin vähemmän ’puhumaan’, mutta sen sijaan  tulin ihmisiä tuntemaan,

perehdyin heidän useinkin äärettömän alkeellisiin katsantokantoihinsa ja

vastaväitteisiinsä. Samalla koulutin itseäni, hukkaamatta aikaa ja

mahdollisuuksia, kehittääkseni itseäni edelleen. Siihen ei ollut varmastikaan

missään koko Saksassa niin suotuisaa tilaisuutta kuin tuohon aikaan Wienissä.

Yleinen poliittinen ajattelu oli tuolloin vanhassa Tonavan ; monarkiassa 

laajuudeltaan suurempaa ja avarampaa kuin samaan aikaan vanhassa Saksan

valtakunnassa ; ottamatta lukuun Preussin osia, Hampuria ja Pohjanmeren

rannikkoa. Tarkoitan kyllä Itävallalla tässä sitä suuren Habsburgien valtakunnan

aluetta, joka saksalaisen väestönsä ansiosta ei ainoastaan joka suhteessa ollut

tämän valtakunnan synnyn historiallinen aiheuttaja ylipäänsä, vaan jonka

asujaimistossa myös yksinomaan piili se voima, jonka kautta monen vuosisadan

pystyi tuolle keinotekoiselle valtiolliselle muodostelmalle antamaan sisäisen

kulttuurielämän. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmassa määrin oli tämän

valtakunnan olemassaolo ja tulevaisuus nimenomaan valtakunnan tuon alkusolun

säilymisen varassa.

Kun Itävallan vanhat perintömaat olivat valtakunnan sydän, joka aina ajoi uutta

verta valtiollisen ja kulttuurielämän verenkiertoon, niin Wien oli samalla

kertaa sen aivot ja tahto. Jo yksistään ulkonaisen olemuksen perusteella saattoi

tuolle kaupungille tunnustaa oikeuden hallita ja vallita yhdistävänä

kuningattarena sellaista kansamosaiikkia, saada oman kauneutensa loistossa

kokonaisuuden osoittamat pahat vanhuudenheikkouden merkit unohtumaan. Vaikka

valtakunta sisäisesti järkkyikin ankarasti eri kansallisuuksien keskenään

käymistä verisistä taisteluista, nähtiin ulkomailla, ja erikoisesti Saksassa,

pelkästään tuon kaupungin miellyttävä, rakastettava kuva. Harhakuvitelma oli

sitäkin suurempi, kun Wien juuri tuohon aikaan näytti joutuneen ehkä viimeiseen

ja suurimpaan näkyvään nousukauteensa. Todella nerokkaan pormestarin ohjaamana

vanhan valtakunnan kunnianarvoinen keisarinkaupunki havahtui vielä kerran

ihmeelliseen uuteen elämään. Viimeinen suuri saksalainen, joka lähti Ostmarkin

asuttajakansan riveistä, ei virallisesti kuulunut ns. ’valtiomiesten’ joukkoon;

mutta loihtiessaan valtakunnan pääkaupungin ja hallintokaupungin Wienin

pormestarina ilmoille suunnattoman aikaansaannoksen toisensa perästä, voisipa

sanoa kunnallisen talous ; ja kulttuuripolitiikan kaikilla aloilla tuo tohtori

Lueger lujitti koko valtakunnan sydäntä, ja tätä kiertotietä hänestä tuli

suurempi valtiomies kuin kaikki silloiset ns. ’diplomaatit’ yhteensä.

Kun se kansojensikermä, jonka nimenä oli Itävalta, sentään lopulta hajosi, tämä

ei suinkaan pienimmässäkään määrässä puhu vanhan Ostmarkin saksalaisten

poliittista kykyä vastaan, vaan se oli vain sen seikan auttamaton seuraus, että

10;miljoonaisen kansan oli ajan pitkään mahdoton pitää koossa valtakuntaa, jossa

oli 50 miljoonaa moniin eri kansallisuuksiin kuuluvaa asukasta, kun vielä aivan

tiettyjä edellytyksiä ei ajoissa ollut tarjona. Itävallan saksalaiset

ajattelivat enemmän kuin suuripiirteisesti. He olivat aina tottuneet elämään

suuren valtakunnan puitteissa eivätkä olleet koskaan menettäneet siihen

liittyvien tehtävien tuntoaan. He olivat tuossa valtiossa ainoat, joiden katse

kantoi ahtaiden kruununmaiden rajojen yli valtakunnanrajoille saakka; jopa, kun

kohtalon oli määrä heidät lopulta erottaa yhteisestä isänmaasta, he yrittivät

lakkaamatta yhä edelleen suoriutua suunnattomasta tehtävästään ja säilyttää

saksalaisuudelle sen, mitä esi;isät aikoinaan olivat loppumattomissa

taisteluissa idältä vallanneet.

Tällöin on vielä muistettava, että tätä tehtävää lisäksi saatettiin suorittaa

vain puolin voimin; sillä parhaimpien sydän ja muisto eivät koskaan lakanneet

tuntemasta yhdessä yhteisen emämaan puolesta, ja kotimaan osaksi liikeni vain

tähteet. Jo Itävallan saksalaisten yleinen näköpiiri oli verraten avara. Heidän

taloudelliset suhteensa ulottuivat usein melkein yli ;koko tuon monenkirjavan

valtakunnan. Melkein kaikki todella suuret yritykset olivat heidän käsissään,

teknikoiden j a virkamiesten joukossa olivat johtavat henkilöt Itävallan

saksalaisia. Heidän hallussaan oli myöskin ulkomaankauppa, sikäli kuin

juutalaiset eivät olleet saaneet kynsiinsä tuota heidän ikimuistoista

työalaansa. Poliittisessa suhteessa he olivat ainoat, jotka pitivät valtiota

koossa. Jo sotapalvelus heitti heidät kauas ulkopuolelle kotiseudun ahtaiden

rajojen. Itävallan saksalaiset alokkaat voivat kyllä joutua saksalaisiin

rykmentteihin, mutta noiden rykmenttien majoituspaikat saattoivat olla yhtä

hyvin Hertsegovinassa kuin Wienissä tai Galitsiassa. Upseerikunta oli yhä vielä

saksalaista, korkein virkamiehistö suurimmaksi osaksi. Vihdoin taide ja tiede

olivat saksalaiset. Jollei oteta lukuun uusimman taidekehityksen roskaa,

jollaista muuten mikä tahansa neekerikansakin olisi varmaan pystynyt luomaan,

saksalaiset olivat ainoat, joilla oli todellista taiteentajua ja jotka sitä myös

levittivät. Musiikin, rakennus ja kuvanveisto samoin kuin maalaustaiteen alalla

Wien oli se lähde, joka ehtymättömästä runsaudestaan varusti koko

kaksoismonarkian osoittamatta silti itse koskaan näkyviä ehtymisen oireita.

Saksalaiset olivat vihdoin myöskin kannattavana voimana koko ulkopolitiikassa,

jollei oteta huomioon lukumäärältään verraten harvoja unkarilaisia. Mutta

kuitenkin olivat kaikki tämän valtakunnan pystyssä pito yritykset turhia, koska

olennaisinta edellytystä puuttui.  Itävallan monenkansanvaltiolla oli ainoastaan

yksi mahdollisuus voittaa eri kansakuntien edustamat keskipakoisvoimat. Joko

valtakuntaa olisi pitänyt hallita keskitetysti ja samalla se järjestää

sisäisesti saman periaatteen mukaisesti, tai muuten oli koko valtiota ylipäänsä

mahdoton ajatella. Joinakin valoisina hetkinä päästiin ’kaikkein

korkeimmassakin’ paikassa tästä selvyyteen, mutta enimmäkseen se unohtui jo

vähän ajan kuluttua tai sitten ajatuksesta luovuttiin vaikeasti toteutettavana.

Jokainen ajatus valtakunnan muodostamisesta pitemmälle liittovaltioksi oli

auttamattomasti tuomittu epäonnistumaan, koska puuttui voimakkuudeltaan

ylivoimaista valtiollista keskisolua. Sen lisäksi vielä sisäiset edellytykset

olivat Itävallassa olennaisesti toisenlaiset kuin Bismarckin luomassa Saksan

valtakunnassa. Saksassa oli kysymys ainoastaan poliittisten perinteiden

voittamisesta, koska oli aina olemassa yhteinen sivistyspohja. Ennen kaikkea

Saksassa oli ; muutamia pieniä vieraita kansansirpaleita lukuun ottamatta

;ainoastaan yhden kansan jäseniä. Itävallassa olosuhteet olivat päinvastaiset.

Täällä ei ollut ; Unkaria lukuun ottamatta ; eri osamaissa poliittisia muistoja

omasta suuruudesta joko ollenkaan olemassakaan tai aika oli kuin sienellä ne

pyyhkinyt pois tai ainakin himmeiksi ja epäselviksi. Sen sijaan noissa eri

maissa nyt kansallisuusaatteen aikakaudella kehittyi kansallisia voimia, joiden

voittamisen täytyi muodostua samassa määrin vaikeammaksi, kun pitkin monarkian

rajoja alkoi muodostua kansallisvaltioita, joiden asukkaat olivat rodultaan joko

sukulaisia tai aivan samojakin kuin eräät Itävallan kansansirpaleet, niin että

niillä saattoi nykyisin jo olla puolestaan näihin suurempi vetovoima kuin mitä

Itävallan saksalaisille oli mahdollista.

Ei edes itse Wien kestänyt ajan pitkään tuota taistelua. Budapestin kehittyessä

suurkaupungiksi se oli ensi kerran saanut kilpailijan, jonka tehtävänä ei enää

ollut pitää koossa yhteistä monarkiaa, vaan pikemminkin vahvistaa sen erästä

osaa. Lyhyen ajan kuluttua jo Praag noudatti tämän osoittamaa esimerkkiä, sen

jälkeen Lemberg (Lwöw), Laibach (Ljubljana) jne. Samalla kuin nuo entiset

maaseutukaupungit kohosivat eri osamaiden kansallisiksi pääkaupungeiksi,

muodostui nyt myöskin yhä itsenäisemmän sivistyselämän keskuksia. Mutta vasta

silloin saivat kansallis;poliittiset vaistot henkisen perustansa ja

syventymisensä. Niin siis täytyi olla joskus tulossa ajankohta, jolloin nuo eri

kansoissa piilevät käyttövoimat kasvoivat mahtavammiksi kuin yhteisedut ja

;pyyteet, ja silloin oli Itävallan loppu tullut. Tuon kehityksen kulun saattoi

hyvin selvästi todeta Joosef II:n kuoleman jälkeen. Sen nopeus johtui

erinäisistä tekijöistä, jotka osaksi johtuivat monarkiasta itsestään, osaksi

taas olivat seurauksena valtakunnan kulloisestakin ulkopoliittisesta asemasta

Jos mieli todella ryhtyä taisteluun tuon valtakunnan pystyssä pysymisen puolesta

ja käydä se päähän asti, saattoi ainoastaan yhtä arastelematon kuin sitkeä ja

hellittämätön keskitys johtaa päämäärään. Mutta ennen kaikkea olisi täytynyt

silloin korostaa puhtaasti muodollista yhteenkuuluvaisuutta periaatteessa

määräämällä yksi yhteinen valtionkieli, jolloin myöskin hallinnolle olisi

annettu käteen se teknillinen apukeino, jota vailla yhtenäinen valtio ei kerta

kaikkiaan voi pysyä pystyssä. Samoin voidaan ainoastaan siinä tapauksessa koulun

ja opetuksen avulla saada herätetyksi yhtenäinen valtiollinen ajattelutapa. Se

ei ollut saavutettavissa vuosikymmenessä eikä kahdessa, vaan se täytyi

suunnitella pitämällä silmällä vuosisatoja, samoin kuin kaikissa

asutuskysymyksissä on annettava suurempi merkitys sitkeydelle ja sisulle kuin

hetken tarmonpuuskalle.

On itsestään selvää, että sitten sekä hallinnon että poliittisen johdon täytyy

toimia mitä ehdottomimman yhtenäisesti. Minulle oli tavattoman opettavaa todeta,

minkä vuoksi niin ei tapahtunut tai pikemminkin, minkä vuoksi ei niin ollut

tehty. Ainoastaan se, joka oli syypää tuohon laiminlyöntiin, oli syypää

valtakunnan sortumiseen. Vanha Itävalta oli enemmän kuin jokin muu valtio

johtonsa suuruuden varassa. Sieltähän puuttui kansallisvaltioiden perustaa,

joilla aina on kansallinen pohja säilyttävänä voimana, vaikka johto semmoisenaan

horjuisi ja järkkyisi suurestikin. Yhtenäinen kansallisvaltio voi asujaimistonsa

luontaisen hitauden ja siihen liittyvän vastustuskyvyn varassa useinkin kestää

hämmästyttävän pitkiä mitä huonoimman hallinnon kausia sisäisesti sortumatta.

Usein voi tuolloin näyttää siltä, kuin ei sellaisessa ruumiissa enää olisi

henkeä rahtuakaan, kuin se olisi aivan kuollut, kunnes tuo kuolleeksi luultu

äkkiä kohentuneekseen taas pystyyn ja osoittaa muulle ihmiskunnalle

ällistyttäviä merkkejä häviämättömästä elinvoimastaan.

Mutta toisin on asianlaita sellaisessa valtakunnassa, joka on muodostunut

useista eri kansoista ja jota ei pidä yhdessä yhteinen veri, vaan pikemminkin

yhteinen nyrkki. Siellä ei jokainen johdon heikkous vie valtion talviuneen, vaan

antaa aiheen kaikkien niiden yksilöllisten vaistojen heräämiseen, jotka uinuvat

veressä pääsemättä kehittymään sellaisina aikoina, jolloin johdossa on

ylivoimainen tahto. Tuota vaaraa voidaan vähentää ainoastaan vuosisataisella

yhteisellä kasvatuksella, yhteisten perinteiden, yhteisten pyrintöjen ja

harrastusten jne. avulla. Kuta nuorempia tuollaiset valtiomuodostelmat ovat,

sitä suuremmassa määrin ne niin ollen ovat johdon suuruuden varassa, jopa ne,

suurten voimaihmisten ja hengensankarien aikaansaannoksina usein jälleen

hajoavat kohta yksinäisen suuren perustajansa kuoltua. Mutta ei vielä

vuosisatojen kuluttuakaan voi noita vaaroja pitää voitettuina, ne vain piilevät

ja uinuvat, ehkä hyvinkin äkkiä havahtuakseen niin pian kuin yhteisen johdon

heikkous, kasvatuksen voima ja kaikkien perinteiden arvovalta eivät enää pysty

voittamaan eri kansanheimojen elämänhalun vauhtia

Habsburgin suvun järkyttävä rikkomus on ehkä juuri se, ettei se käsittänyt tätä.

Yhdelle ainoalle heidän joukostaan kohtalo vielä piteli soihtuaan valaisemassa

hänen maansa tulevaisuutta, sitten se sammui ainiaaksi. Joosef II,

saksalais;roomalainen keisari, huomasi tyrmistyttäväksi kauhukseen, miten hänen

hallitsijahuoneensa, joka jo oli tungettu valtakunnan äärimmäiseen kolkkaan,

täytyi ennemmin tai myöhemmin hukkua tuon kansojen Babylonin kurimukseen, jollei

isien laiminlyöntejä saataisi vielä viime hetkessä korjatuksi. Yli;inhimillisin

voimin asettui tuo ’ihmisten ystävä’ vastustamaan esi;isiensä laiminlyöntejä ja

koetti vuosikymmenessä saada  korjatuksi, mitä edellisinä vuosisatoina oli lyöty

laimin. Jos kohtalo olisi suonut hänelle edes neljäkymmentä vuotta aikaa

työhönsä ja jos vain pari seuraavaa polvea olisi jatkanut alulle pantua työtä

samoja uria, tuo ihme olisi todennäköisesti onnistunut. Mutta hänen kuollessaan

tuskin kymmenen vuotta hallittuaan, sielullisesti ja ruumiillisesti murtuneena,

hänen kerallaan vaipui hautaan myöskin hänen työnsä ikuiseen uneen

Kapusiinikirkon hautaholviin heräämättä enää milloinkaan eloon.

Hänen seuraajansa eivät olleet hengeltään enempää kuin tahdonvoimaltaankaan tuon

tehtävän mittaisia. Kun sitten ensimmäiset kumoukselliset uuden ajan enteet

leimahtelivat kautta Euroopan, silloin Itävallassakin alkoi hiljalleen kyteä.

Mutta kun tuli sitten viimein puhkesi ilmi liekkiin, se ei saanut ravintoaan

niinkään paljon yhteiskunnallisista ja yleispoliittisista syistä kuin

alkuperältään kansallisista käyttövoimista.

V:n 1848 vallankumousta saattoi kaikkialla pitää luokkataisteluna, mutta

Itävallassa se jo oli uuden rotutaistelun alkua, Kun saksalaiset sillä kertaa

joko unohtaen tämän sen alkuperän perän tai sitä huomaamatta asettuivat

vallankumouksellisen kansannousun palvelukseen, he sillä teollaan sinetöivät

oman kohtalonsa. He olivat osaltaan auttamassa heräämään sitä länsimaisen

demokratian henkeä, joka lyhyessä ajassa riisti heiltä heidän oman

olemassaolonsa perusteet. Muodostamalla parlamentaarinen kansanedustuselin,

ennen kuin oli määrätty ja vakautettu yhteinen valtionkieli, oli laskettu

perusta saksalaisen kansan ylivallan lopulle monarkiassa. Samasta hetkestä oli

myöskin valtio itse tuomittu tuhoon. Kaikki, mitä sitten seurasi, oli pelkästään

valtakunnan historiallista hajaantumista. Tuon hajaannuksen kulun seuraaminen

oli yhtä puistattavaa kuin opettavaakin. Tuhansin ja taas tuhansin eri muodoin

tuo historian tuomio täyttyi yksityiskohdissaan. Että suuri osa ihmisistä vaelsi

sokeina keskellä hajaannuksen merkkejä, todisti ainoastaan, että jumalat

tahtoivat Itävallan tuhoa. En aio tässä puuttua tämän pitemmälti

yksityiskohtiin, koska se ei ole tämän kirjan tehtävä. Tahdon vain ottaa

lähemmän tarkastelun piiriin ne tapahtumat, joilla alati samoina pysyvinä

kansojen ja valtioiden rappeutumisen syinä on merkitystä meidänkin ajallemme ja

jotka vihdoinkin auttoivat minua lujittamaan poliittisen ajatustapani perusteet.

Niiden laitosten joukossa, jotka kaikkein selvimmin saattoivat osoittaa

Itävallan monarkian rikkinäisyyden myöskin ylipäänsä kaikkea muuta kuin

tarkkanäköiselle poroporvarille, oli ensimmäisenä juuri se, jonka olisi pitänyt

olla kaikkein lujin ja voimakkain ; parlamentti eli, niin kuin sen nimi

Itävallassa kuului, valtakunnanneuvosto. Tuota laitosta luotaessa oli ilmeisesti

saatu esikuva Englannista, klassillisen demokratian maasta. Sieltä otettiin koko

tuo maata onnellistava laitos ja siirrettiin se Wieniin mahdollisimman

muuttamattomana.

Toisessa kamarissa ja herrainhuoneessa saattoi Englannin kaksikamarijärjestelmä

juhlia uutta ylösnousemustaan. Itse ’huoneet’ 1. ’kamarit’ vain olivat hieman

erilaiset. Kohottaessaan aikoinaan Lontoon Parlamentintalon Thamesin aalloista

Barry tarttui brittiläisen maailmanvallan historiaan ja nouti sieltä koristukset

loistorakennuksensa 1200 seinäkomeroon, konsoliin ja pylvääseen. Kuvanveisto­ja

maalaustaiteellisesti tuli lordien ja kansan talosta kansakunnan maineen

pyhäkkö. Tässä jo Wienillä oli ensimmäiset vaikeudet. Sillä saatuaan uuden

kansanedustuslaitoksen marmoripalatsin viimeiset päädyt ja otsikot valmiiksi ei

tanskalaisella Hansenilla ollut koristeluiksi tarjona mitään muuta kuin yrittää

lainailla antiikin maailmasta. Roomalaiset ja kreikkalaiset valtiomiehet ja

filosofit somistavat nyt tuota ’länsimaisen demokratian’ teatterirakennusta, ja

kuvaannollisen irvokkaana vetää kiskoo molempien kamarien yllä nelivaljakko

kaikkiin neljään ilmansuuntaan ilmentäen siten silloista sisäistä touhua

mahdollisimman sattuvasti. Eri  kansallisuudet olivat kieltäytyneet loukkauksena

ja ärsytyksenä suvaitsemasta sellaista, että tuossa luomuksessa olisi saatu

ihannoida Itävallan historiaa, samoin kuin itse Saksan keisarikunnassakin vasta

maailmansodan taistelujen jyrinässä uskallettiin Wallotin luoma Valtiopäivätalo

omistaa otsikkokirjoituksella Saksan kansalle. Kun ensi kerran ; en ollut

silloin vielä kahtakymmentä täyttänyt menin tuohon Franzensringin

loistorakennukseen katsomaan ja kuuntelemaan toisen kamarin istuntoa, mieleni

valtasivat mitä ristiriitaisimmat tunteet. Olin aikojen alusta vihannut

parlamenttia, mutta en semmoisenaan, en laitoksena. Päin vastoin, vapautta

rakastavana miehenä en voinut kuvitellakaan mitään muuta hallitusta

mahdolliseksi, koska millaisen tahansa diktatuurin ajatus olisi, Habsburgin

hallitsijahuoneeseen omaksumani asenteen vuoksi, mielestäni tuntunut rikokselta

vapautta ja kaikkea tervettä järkeä vastaan.

Tässä oli varsin suuri osansa sillä seikalla, että mieleeni oli, kun olin

lukenut paljon sanomalehtiä, itse sitä aavistamattani syöpynyt tiettyä ihailua

Englannin parlamenttia kohtaan, josta ihailusta en niin vain päässyt eroon. Se

arvokkuus, jota sen alahuonekin osoitti hoitaessaan tehtäviään (niin kuin

sanomalehdistömme osasi kovin kauniisti kuvailla), teki minuun mahtavan

vaikutuksen. Saattoiko ylimalkaan ollakaan ylevämpää kansallisen itsehallinnon

muotoa? Mutta juuri sen vuoksi olin Itävallan parlamentin vihollinen. Minusta

tuntui, että koko se muoto, miten siellä esiinnyttiin, ei ollut suuren esikuvan

arvoa vastaava. Nyt tuli vielä lisäksi seuraavaa: Saksalaisuuden kohtalo

Itävallan valtiossa oli sen varassa, millainen asema sillä oli

valtakunnanneuvostossa. Yleisen ja salaisen äänioikeuden toimeenpanoon asti sitä

oli parlamentissa puolustanut ; joskin vähäinen ; saksalainen enemmistö. Jo tuo

asiaintila oli arveluttava. koska sosiaalidemokraatit olivat kansallisesti

epäluotettavia ja ratkaisevissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä aina

menettelivät vastoin saksalaisuuden etuja jotteivät näet olisi herättäneet

nurjamielisyyttä  vieraiden kansojen keskuudessa olevissa kannattajissaan.

Sosiaalidemokraatteja ei enää tuohon aikaankaan voinut pitää saksalaisena

puolueena. Mutta kun yleinen äänioikeus tuli voimaan, lakkasi saksalaisten

puhtaasti lukumääräisenäkin enemmistönä olo. Nyt ei enää ollut mitään esteitä

yhä pitemmälle kehittyvän saksalaisuuden valtakunnasta hävittämisen tiellä.

Kansallisesta itsesäilytysvaistostani johtuen pidin jo siihen aikaan tuosta

syystä kansanedustuslaitoksesta hyvin vähän, siellä kun saksalaisuuden asiaa

aina petettiin, sen sijaan  että sitä olisi edustettu. Mutta nuo kaikki olivat

sellaisia haittoja ja puutteita, joita ei voinut ; samoin kuin paljoa muutakaan

; panna itse asian syyksi semmoisenaan, vaan Itävallan valtion olemuksen syyksi.

Aikoinani vielä ajattelin, että jos parlamenttiin saataisiin palautetuksi

saksalainen enemmistö, ei olisi enää mitään syytä asennoitumiseen sitä vastaan,

niin kauan kuin vanha valtakunta ylimalkaan pysyi pystyssä.

Tuollainen sisäinen käsitys mielessäni siis astuin ensi kerran noihin yhtä

pyhiin kuin kiistanalaisiin suojiin. Minulle ne kylläkin olivat pyhät yksinomaan

tuon ihanan rakennuksen ylevän kauneuden vuoksi. Helleeninen ihmeteos

saksalaisella kamaralla. Mutta kuinka pian mieleni joutuikaan kuohuksiin

silmieni edessä tapahtuvan surkean näytelmän vuoksi! Saapuvilla oli muutamia

satoja noita kansanedustajia, joiden oli juuri määriteltävä kantansa tärkeässä

taloudellisessa kysymyksessä. Tuo ensimmäinen päivä riitti askarruttamaan

ajatuksiani viikkokaupalla. Siellä puhutun sanan henkinen pitoisuus pysyi

todellakin masentavalla tasolla, sikäli kuin koko lörpötystä pystyi ollenkaan

ymmärtämäänkään; sillä muutamat noista herroista eivät puhuneet saksaa, vaan

slaavilaista äidinkieltään tai pikemminkin niiden murteita. Nyt minulla oli

tilaisuus omin korvin kuulla samaa, mitä sitä ennen olin tiennyt ainoastaan

sanomalehdistä lukemalla. Hurjasti  viittilöivä, sikin sokin kaikissa

mahdollisissa  eri äänilajeissa huuteleva, hurjasti elehtivä joukko,

puhe­miehenä harmiton vanha setä, joka otsansa hiessä pani parastaan pitääkseen

laitoksen arvoa yllä soittamalla vimmatusti kelloa ja vuoroin lausuillen

rauhoittavia sanoja, vuoroin huudellen kehoittavia, varoittavia huudahduksia.

Täytyi väkisinkin hymyillä. Muutamaa viikkoa myöhemmin olin taaskin

parlamentissa. Kuva oli kokonaan muuttunut, sitä ei tuntenut entisekseen. Sali

oli aivan tyhjä. Siellä nukuttiin. Muutamia parlamentinjäseniä istuskeli

paikoillaan haukotellen toisilleen päin naamaa, yksi ”piti puhetta”. Puhetta

johti alahuoneen varapuhemies; tämä tuijotteli saliin osoittaen mitä ilmeisimpiä

ikävystyneisyyden merkkejä. Mieleeni sukelsivat ensimmäiset epäilykset. Milloin

ikinä

vain suinkin joudin, pistäydyin yhä uudelleen alahuoneessa katselemassa hiljaa,

tarkkaavasti tilannekuvaa, kuuntelin pu­heita, mikäli niitä ymmärsin, tutkin

tämän murheellisen valta­kunnan kansallisuuksien valioiden enemmän tai vähemmän

älykkäitä  kasvoja ; ja rupesin sitten vähitellen ajattelemaan omia ajatuksiani.

Yksi vuosi tuollaista rauhallista tarkkailua ja havainnoimista riitti

ratkaisevasti muuttamaan tai kumoamaan entiset ajatukseni  tuon laitoksen

olemuksesta. Sisimpäni ei enää asettunut vastustamaan sitä vääristynyttä muotoa,

jollaiseen tuo ajatus oli Itävallassa hahmottunut; ei, nyt en enää voinut

tunnustaa parlamenttia semmoisenaan. Siihen saakka olin käsittänyt Itävallan

parlamentin onnettomuudeksi sen, että sieltä puuttui saksalaista enemmistöä,

mutta nyt havaitsin tuon onnettomuuden johtuvan koko laitoksen laadusta ja

luonteesta. Mielessäni heräsi joukko kysymyksiä. Aloin perehtyä enemmistön

määräämisvallan demokraattiseen periaatteeseen koko tuon laitoksen perustana,

mutta en silti jättänyt panematta yhtä tarkoin merkille niiden herrojen henkistä

ja siveellistä arvoa, joiden oli kansakuntien valioina määrä palvella tuota

päämäärää. Siten tulin samalla kertaa tuntemaan sekä laitoksen että sen

kannattajat. Muutamassa vuodessa hahmottui tietojen ja havaintojen perusteella

plastillisen selväksi uudemman ajan arvokkaimman ilmiön perikuva:

parlamentaarikko. Hänen kuvansa alkoi syöpyä mieleeni sellaisessa muodossa,

ettei siinä sen koommin enää ; koskaan tapahtunut olennaisia muutoksia. Tälläkin

kertaa oli käytännöllisen todellisuuden havainto opetus minut vapauttanut

tukehtumasta teoriaan, joka ensi näkemältä tuntuu monista kovin houkuttelevalta,

mutta joka on silti laskettava ihmiskunnan rappioilmiöiden joukkoon.

Nykyinen länsimainen demokratia on marxilaisuuden edellä;kävijä, jälkimmäinen ei

olisi ollenkaan ajateltavissa ilman edellistä. Demokratia ensin muokkaa tuolle

maailmanrutolle otolliseksi maaperän, missä tauti sitten voi levitä. Luodessaan

ulkonaisen ilmenemismuotonsa, parlamentarismin, se loi itselleen vielä ’loan ja

tulen irvokkaan sikiön, jonka ’tuli’ käsittääkseni on tällä hetkellä

valitettavasti palanut loppuun. Minun täytyy olla kohtalolle ylen kiitollinen,

kun se asetti tutkittavakseni jo Wienissä tämänkin kysymyksen, sillä pahoin

pelkään, että niinä aikoina olisin tehnyt Saksassa vastauksen itselleni liian

helpoksi. Jos olisin tullut sen laitoksen, jota sanotaan ’parlamentiksi’,

naurettavuuden tuntemaan ensinnä Berliinissä, olisin ehkä päätynyt

päinvastaiseen tulokseen ja asettunut, enkä ilman näennäisesti pätevää syytä,

niiden puolelle, jotka käsittivät kansan ja valtakunnan onneksi yksinomaan

keisariajatuksen vallan edistämisen ja siten pysyivät joka tapauksessa ajan ja

ihmisten suhteen vieraina ja sokeina. Itävallassa se oli mahdotonta. Täällä ei

päässyt niin helposti hairahtumaan erehdyksestä toiseen. Jos parlamentista ei

ollut mihinkään, niin vielä vähemmän Habsburgit kelpasivat mihinkään ; missään

tapauksessa ainakaan enää. Täällä ei ollut siinä kyllin, että hylkäsi

parlamentarismin; sillä silloin jäi aina avoimeksi kysymys: mikäs nyt eteen? Jos

valtakunnanneuvosto olisi hylätty ja poistettu, olisi ainoaksi hallitusvallaksi

jäänyt Habsburgin hallitsijahuone; varsinkin minulle sietämätön ajatus. Tämän

erikoisen asiaintilan vaikeus johti minut perusteellisemmin tutkimaan kysymystä

sinänsä kuin mitä muuten yleensä kai olisi noin nuorella iällä tapahtunut. Ennen

kaikkea muuta ja kaikkein eniten antoi minulle ajattelemisen aihetta yksilöiden

ilmeinen kaiken vastuuntunnon puute. Parlamentti tekee jonkin päätöksen, jonka

seuraukset saattavat olla hyvinkin tuhoisat, mutta kukaan ei ota siitä vastuuta

kantaakseen, ketään ei voida koskaan vaatia siitä tilille. Sillä onko se muka

vastuun ottamista kannettavakseen, että vertojaan vailla olevan romahduksen

jälkeen siihen syypää hallitus eroaa? Tai että hallituskokoomusta muutetaan, tai

että parlamentti hajoitetaan?

Voiko horjuvaista ihmisenemmistöä koskaan saada vastuuseen mistään? Eikö

jokainen vastuunalaisuusajatus ehdottomasti liity asianomaiseen henkilöön? Mutta

voiko käytännöllisesti katsoen jonkin hallituksen johtomiestä vaatia vastuuseen

teoista, joiden synty ja toimeenpano on tykkänään jonkin ihmispaljouden tahdon

ja suosion varassa? Taikka: eikö johtavan valtiomiehen tehtävänä pidetä, sen

sijaan, että hänen on löydettävä luova ajatus tai suunnitelma semmoisenaan,

pikemminkin sitä taitoa, että hän saa tyhjäpäisen lammaskatraan käsittämään

suunnitelmiensa nerokkuuden saadakseen näiltä sitten kerjätyksi heidän

suosiollisen suostumuksensa? Onko valtiomiehen pettämätön tunnusmerkki, että

hänellä on suostuttelun ja vakuuttelun lahja yhtä suuressa määrin kuin

valtiomiesviisautta hahmottelemaan suuria suuntaviivoja ja tekemään suuria

päätöksiä? Onko johtajan kykenemättömyys sillä todistettu, ettei hänen onnistu

voittaa tietyn aatteen kannattajaksi  enemmän tai vähemmän säädyllisten

sattumien voimalla kokoon haalitun joukon enemmistöä? Niin, onko tuo joukko

ylipäänsä milloinkaan käsittänyt aatetta, ennen kuin sen saavuttamasta

menestyksestä tuli sen suuruuden julistaja? Eikö jok'ikinen nerokas työ tässä

maailmassa ole neron näkyvä vastalause suurten joukkojen hitautta ja

haluttomuutta vastaan? Mutta mikä neuvoksi valtiomiehelle, jonka ei onnistu

mielistelyillään hankkia suunnitelmilleen tuon joukon suosiota? Onko hänen se

ostettava?

Vai pitääkö hänen, ottaen huomioon kansalaistensa tyhmyys, luopua elintärkeiksi

havaitsemiensa tehtävien ajamisesta perille ja vetäytyä syrjään, vai pitääkö

hänen yhtäkaikki pysyä paikallaan? Eikö todellinen luonneihminen joudu

sellaisessa tapauksessa auttamattomaan ristiriitaan tiedon ja sopivaisuuden eli

paremmin sanoen rehellisen mielenlaadun kanssa? Missä on se raja, joka erottaa

toisistaan velvollisuuden yhteiskuntaa kohtaan ja oman kunnian vaatimukset? Eikö

jokaisen todellisen johtajan täydy kieltäytyä antamasta tällä tavoin alentaa

itseään poliittiseksi keinottelijaksi? Ja eikö toiselta puolen taas jokaisen

keinottelijan täydy tuntea kohtalon kutsuvan itseään ”tekemään politiikkaa”,

koska viimeisessä lopussa vastuuta ei koskaan joudu kantamaan hän, vaan jokin

koskaan saavuttamaton joukko? Eikö meidän parlamentaarinen

enemmistöperiaatteemme johda johtaja;ajatuksen häviämiseen? Luullaanko ehkä

tämän maailman edistyksen olevan lähtöisin enemmistöjen aivoista eikä yksilöiden

päästä? Vai luullaanko vastaisuudessa ehkä tultavan toimeen ilman tuota

inhimillisen sivistyksen edellytystä?

Eikö se päinvastoin nykyaikana tunnu välttämättömämmältä kuin konsanaan?

Koska parlamentaarinen enemmistön määräämisvallan periaate kieltää yksilön

arvovallan ja asettaa sen tilalle kulloinkin koolla olevan joukon lukumäärän, se

tekee syntiä luonnon ylimyksellistä perusajatusta vastaan; mutta Saksan nykyisen

’kerman’ rappion ei suinkaan tarvitse olla sen ruumiillistuma, mitä se, luonto,

käsittää aatelilla. Millaisia tuhoja tämä nykyajan demokraattisen

parlamentinherruuden tuote aiheuttaa, sitä on juutalaislehtien lukijan varmasti

vaikea kuvitella, mikäli hän ei ole oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja

harkitsemaan. Se on ensinnäkin syynä siihen, että koko poliittinen elämä on

uskomattomassa määrin tulvillaan mitä ala;arvoisimpia meidän aikamme ilmiöitä.

Kuta enemmän todelliset johtajat vetäytyvät syrjään poliittisesta toiminnasta,

joka ei suurimmalta osaltaan voi olla luovia aikaansaannoksia ja työtä, vaan

tinkimistä ja kaupankäyntiä ja enemmistön suosion tavoittelua, sitä suuremmassa

määrin juuri sellainen toiminta vastaa pikkusielujen olemusta ja niin ollen

myöskin vetää näitä puoleensa.

Kuta kääpiömäisempiä sellaisen nykyajan lehmäkauppiaan henki ja kyvyt ovat, kuta

selvemmin hänen oma käsityksensä hänelle ilmaisee oman viheliäisyyden, sitä

uhemmin hän kiittää ja ylistää järjestelmää, joka ei ollenkaan vaadi häneltä

jättiläisen voimaa eikä nerokkuutta, vaan pikemminkin pitää parempana pikku

päällysmiehen oveluutta, jopa sellaista nokkeluutta suuremmassa arvossa kuin

itse Perikleen viisautta. Ja lisäksi ei tuollaisen pöhkön koskaan tarvitse

kiusautua joutumalla vastuuseen toiminnastaan. Hän on perusteellisesti

vapautunut siitä huolestaan jo yksistään sen perusteella, koska tietää mainion

hyvin, että on aivan yhdentekevää, millaisiksi hänen tuhertelunsa tulokset

valtiomiehenä muodostunevatkin; hänen loppunsa on jo ammoin ollut tähtiin

kirjoitettuna: ennemmin tai myöhemmin hänen on pakko luovuttaa paikkansa

toiselle, yhtä suurelle hengelle. Sillä on myöskin sellaisen rappeutumisen

merkkejä, että suurten valtiomiesten luku kasvaa samassa suhteessa kuin

yksilöiden mittapuu kutistuu kokoon. Mutta yhä lisääntyvä riippuvaisuus

parlamentin enemmistöistä pakottaa sen pienenemään pienenemistään, koska

toisaalta suuret henget kieltäytyvät olemasta typerien pölkkypäiden ja

suunsoittajien sätkynukkeina, toisaalta taas enemmistön, siis tyhmyyden

edustajat eivät vihaa mitään niin hartaasti kuin todellisia kykyjä. Sellaiselle

hölmöläisten valtuusmiesten kokoukselle on aina rauhoittavaa tietää, että

johdossa on. mies, jonka viisaus vastaa maiden saapuvilla olijoiden tasoa: sillä

tavallahan on jokaiselle suotu se ilo, että voi päästää aina väliin oman

nerokkuutensa leimahtamaan ;, mutta ennen kaikkea siksi, että koska ’Mikko

kerran johonkin pystyy, niin totta kai yhtä hyvin Mattikin!’

Lähinnä tämä demokratian keksintö vastaa kuitenkin erästä ominaisuutta, josta

viime aikoina on paisunut suorastaan häpeä, nimittäin meidän ns. johtajiemme

suuren osan pelkuruutta ja raukkamaisuutta. Millainen onni onkaan, että kaikissa

todellisissa ratkaisuissa voi piilottautua ns. enemmistön takinliepeiden

suojaan! Katsotaanpa kerran sellaista poliittista maantierosvoa, miten

huolellisesti hän jokaisen edesottamuksensa varalle kerjää enemmistön

kannatuksen varatakseen itselleen näin välttämättömät apurit ja rikostoverit

voidakseen siten milloin tahansa sysätä syyn toisten niskoille. Mutta tämä on

eräs pääsyitä siihen, minkä vuoksi moinen poliittinen toiminta on läpeensä

kunnollisesta ja siksi myöskin rohkeasta miehestä vastenmielistä ja vihattua,

jota vastoin se houkuttelee puoleensa kaikkia kehnoja luonteita ;sillä joka ei

tahdo ottaa mieskohtaisesti kantaakseen vastuuta teoistaan ja toimistaan, vaan

aina etsii toisten suojaa, on pelkuriheittiö Mutta kun sitten kansakunnan

johtajat ovat  tuollaisia raukkoja, se kostautuu ennen pitkää julmasti. Silloin

ei enää jakseta rohkaista mieltä päättäväiseen toimintaan, vaan mieluummin

alistutaan mihin tahansa, vaikka kuinkakin häpeälliseen kunniattomuuteen kuin

ryhdistäydytään päätöksen tekoon; eihän ole enää ketään, joka on itsestään

valmis asettamaan henkilönsä ja päänsä siekailemattoman ratkaisun toteuttamisen

pantiksi. Sillä erästä asiaa ei pidä eikä saa koskaan unohtaa: Enemmistö ei voi

tässäkään kohdin ikinä korvata miestä. Se ei ole aina yksistään tyhmyyden, vaan

myöskin pelkurimaisuuden edustaja. Ja yhtä mahdoton kuin on saada sadasta

pölkkypäästä yhtä viisasta, yhtä mahdoton on sadan pelkuriraukan tehdä

sankarimaista päätöstä.

Mutta kuta helpompi ja kevyempi on kunkin yksityisen johtajan vastuu, sitä

suuremmaksi kasvaa niiden luku, jotka mitä surkeimmasta vajaamittaisuudestaan

huolimatta tuntevat kohtalon kutsuvan heitä asettamaan kuolemattomat voimansa

kansakunnan palvelukseen. Niin, heidän on melkein mahdoton malttaa odottaa,

kunnes heidän vuoronsa tulee; he jonottavat suurella joukolla pitkässä jonossa,

tuskissaan ja karvain mielin laskien niiden lukua, jotka ovat vuorossa heidän

edellään, ja laskevat melkein sen tunnin ja hetken, joka inhimillisten

laskelmien mukaan vie heidät jonon alkupäähän. Sen vuoksi he kiihkeästi

odottavat jokaista muutosta siinä virassa, joka kangastaa heidän silmiensä

edessä, ja ovat kiitollisia jokaisesta häväistysjutusta, joka harventaa heidän

edellään olevien rivejä. Mutta jollei joku sittenkään tahdo väistyä omasta

valtaamastaan asemasta, he pitävät sitä melkein kuin yhteisvastuullisuutta

koskevan pyhän sopimuksen rikkomisena. Silloin he närkästyvät eivätkä ennen

lepää, ennen kuin tuo hävytön on vihdoinkin saatu kukistetuksi ja luovuttaa

vielä lämpimiltään paikkansa joukon käytettäväksi. Hän ei pääse kovinkaan pian

takaisin samaan asemaan. Kun näet jonkun tuollaisen olion täytyy luopua

asemastaan, hän yrittää heti paikalla uudelleen työntäytyä takaisin jonottajien

joukkoon, jollei toisten heti nostama melu ja meteli ja haukkumasanat saa häntä

peloitetuksi pois.

Tästä on seurauksena hirvittävän nopeat henkilönvaihdokset sellaisen

valtionhallinnon kaikkein tärkeimmissä asemissa ja virastoissa, tulos, jonka

vaikutus joka tapauksessa muodostuu epäsuotuisaksi, mutta usein suorastaan

tuhoisaksi. Sillä siinä tapauksessa eivät sellaisen tavan ja komennon uhriksi

joudu ainoastaan tyhmyrit ja epäkelvot, vaan vielä suuremmassa määrin myöskin

todelliset johtajat, mikäli kohtalon lainkaan onnistuu kohottaa heitä noihin

asemiin. Kun sellainen kerran on keksitty, heti paikalla muodostuu kiinteä,

yhtenäinen rintama häntä vastaan, sitä suuremmalla syyllä, milloin sellainen

henkilö  julkeaa tunkeutua tuohon ylevään seuraan olematta lähtöisin sen omista

riveistä. Siellä tahtoo jokainen periaatteesta olla vain vertaistensa joukossa

ja pitää yhteisenä vihollisena jok'ikistä sellaista miestä, joka todella voisi

olla ykkönen nollien joukossa. Ja siinä kohdin vaisto on sitäkin terävämpi, kuta

enemmän kaikkea muuta puuttuu.

Seurauksena tällaisesta on yhä laajemmalle leviävä johtavien kerrosten henkinen

köyhtyminen. Millaiseksi silloin tulos muodostuu kansakunnalle ja valtiolle, sen

voi päätellä jokainen, jollei vain itse kuulu noihin samaisiin ’johtajiin’.

Vanhassa Itävallassa rehoitti parlamentaarinen komento oikein jo

puhdasviljelyksenä. Jokaisen kulloinkin toimessa olevan pääministerin nimitti

kylläkin keisari ja kuningas, mutta jo tuo nimitys ei ollut sen kummempaa kuin

parlamentaarisen tahdon täyttämistä. Mutta se tapa, miten eri

ministerinpaikoista tingittiin ja käytiin kauppaa, oli jo kaikkein puhtainta

länsimaista demokratiaa. Tulokset olivatkin noudatettujen periaatteiden

veroiset. Erikoisesti yksityisten henkilöiden vaihteluja sattui yhä tiheämpään

yhä lyhyemmin väliajoin, niin että siitä lopulta tuli todellinen ajometsästys.

Samassa suhteessa kutistui kulloinkin vallassa olevien valtiomiesten suuruus

kutistumistaan, kunnes lopuksi oli enää yleensä jäljellä se piskuinen

parlamentaarinen keinottelijatyyppi, tyyppi, jonka valtiomiesansiot mitattiin ja

arvostettiin sen mukaan, miten taitavasti noiden keinottelijain onnistui

liimailla kokoon kulloinkin kysymykseen tulevat kokoomukset, siis suoriutua

kaikkein pienimmistä poliittisista kaupankäynneistä, jotka yksin pystyvätkin

ratkaisemaan noiden kansanedustajien sopivaisuuden käytännölliseen työhön.

Wienin koulussa saattoi tältä alalta saada mitä parhaan yleiskatsauksen. Yhtä

suurta houkutusta tunsin ryhtyä vertailemaan keskenään  noiden kansanedustajien

kykyjä ja tietoja sekä heitä odottavia tehtäviä. Tosin silloin täytyi

auttamattomasti, tahtoen tai tahtomattaan, ruveta lähemmin tutkimaan noiden

kansojen valioiden henkistä näköpiiriä, eikä tällöin mitenkään voinut olla

kiinnittämättä tarpeellista huomiota myöskin niihin tapahtumiin, jotka johtavat

näiden meidän julkisen elämämme loistoesimerkkien keksimiseen.

Maksoi todellakin vaivan tutkia myöskin sitä tapaa, miten noiden herrojen

todelliset kyvyt joutuivat asetetuiksi isänmaan palvelukseen ja miten niitä

käytettiin, siis heidän toimintansa teknillistä kulkua. Parlamentaarisen elämän

yleiskuva muodostui silloin sitä surkeammaksi, kuta lujemmin päätti tunkeutua

sisäisten olosuhteiden ytimeen, tutkia henkilöitä ja asiallisia perusteita

siekailemattoman, terävän tasapuolisesti ja ulkokohtaisesti. Niin, se on hyvin

suositeltavaa sellaisen laitoksen ollessa kysymyksessä, joka katsoo olevan

aihetta panna tukipylväänsä joka toisessa lauseessa vetoamaan tasapuolisuuteen

objektiivisuuteen ainoana jokaisen tutkimuksen ja jokaisen kannanmäärittelyn

perustana. Jos tutkii noita herroja itseään ja heidän katkeran olemassaolonsa

lakeja, täytyy tulosta ihmetellä. Ei ole ainoaakaan periaatetta, joka

ulkokohtaisesti tasapuolisesti katsottuna on niin väärä kuin parlamentarismin

periaate.

Voi vielä jättää kokonaan ottamatta huomioon, millä tavoin noiden herrojen

kansanedustajien vaali tapahtuu, miten he ylipäänsä pääsevät toimeensa ja uuteen

arvoasemaansa. Että tällöin on ainoastaan mitättömän murto;osan suhteen

kysymyksessä yleisen toivomuksen, saati tarpeen tyydyttäminen, se selviää

silmänräpäyksessä jokaiselle, joka tekee itselleen selväksi, ettei suurten

joukkojen poliittinen vaisto ole suinkaan niin kehittynyt  että se itsestään

pääsisi kohoamaan tiettyihin yleispoliittisiin  katsantokantoihin ja etsimään ne

henkilöt, jotka voivat tulla kysymykseen asian yhteydessä. Se, mitä aina

tarkoitamme sanoilla ’julkinen mielipide’, johtuu ainoastaan pienen pieneksi

osaksi yksilöiden omakohtaisista kokemuksista, saati tiedoista ja havainnoista,

sitä vastoin suurimmaksi osaksi siitä käsityksestä, joka saadaan syntymään

harjoittamalla hellittämättömän tarmokkaasti ja sitkeästi ns.

’valistustoimintaa’. Samoin kuin tunnustuksellinen kanta on kasvatuksen tulos ja

vain uskonnollinen tarve semmoisenaan uinuu ihmisen sisimmässä samoin edustaa

joukkojen poliittinen mielipide ainoastaan monesti kerrassaan uskomattoman

sitkeästi ja perinpohjaisesti harjoitetun sielun ja ymmärryksen muokkauksen

tulosta. Ehdottomasti suurin osa siitä poliittisesta kasvatuksesta, jota tässä

tapauksessa voi erittäin sattuvasti kuvata propagandasanalla, tulee

sanomalehdistön tilille. Se ensi sijassa pitää huolen tästä valistustoiminnasta,

joten siitä siten tulee eräänlainen aikaihmisten koulu. Mutta tuo kasvatus ei

ole valtion käsissä, vaan osittain mitä ala;arvoisimpien voimien hallussa. Juuri

Wienissä minulla oli jo nuorena miehenä mitä parhain tilaisuus tulla oikein

tuntemaan tuon joukkokasvatuskoneiston omistajat ja henkiset tehtailijat. Alussa

väkisinkin ihmettelin, miten lyhyessä ajassa tuo kaikkein pahin suurvalta

valtiossa voi saada luoduksi tietyn mielipiteen, vaikka olisi ollut kysymyksessä

yleisön keskuudessa varmasti vallalla olevien sisäisten toiveiden ja

katsantokantojen muuttaminen ja vääristäminen.

Muutamassa päivässä oli naurettavan vähäpätöinen asia paisutettu merkittäväksi

valtioteoksi, kun taas samaan aikaan elintärkeät kysymykset vaipuivat

unohduksiin, pikemminkin yksinkertaisesti varastettiin pois joukkojen muistista.

Siten onnistui muutamassa viikossa taikoa esille nimiä tyhjästä, saada suuri

yleisö kiinnittämään heihin uskomattomia toiveita, jopa hankkia heille sellainen

kansansuosio, jollainen todella merkitsevältä mieheltä jää usein saavuttamatta

koko hänen elämänsä aikana; nimiä, joita ei yksikään ihminen ollut kuukautta

ennen tuntenut edes kuulopuheelta, kun taas toisaalta vanhat, valtiollisessa ja

muussa julkisessa elämässä koetellut henkilöt siitä huolimatta, että olivat mitä

parhaissa voimissa, yksinkertaisesti kuolivat aikalaisiltaan tai sitten heidän

niskaansa syydettiin niin viheliäistä parjausta, että heidän nimensä uhkasi

hyvin pian muuttua aivan tietynlaisen alhaisuuden tai konnamaisuuden

tunnuskuvaksi. Täytyy perehtyä tuohon juutalaisten inhottavaan menettelytapaan,

miten yks'kaks' kuin taikaiskusta samalla hetkellä sadoista ja taas sadoista eri

paikoista syydetään kokonaisia likasangollisia mitä alhaisimpia parjauksia ja

kunnianloukkauksia kunniallisten miesten siistille puvulle, ennen kuin osaa

oikein arvostella noiden sanomalehtimiesheittiöiden aiheuttamaa vaaraa.

Ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä ei tuollaisille henkisille

rosvoritareille kelpaisi välikappaleeksi heidän pyrkiessään siistien

tarkoitustensa perille. He pistävät nenänsä kaikkein salaisimpiinkin

perheasioihin eivätkä ennen lepää, ennen kuin heidän haaskanvainuamisvaistonsa

on auttanut heidät keksimään pahaisen tapauksen tai toisen, joka sitten

määrätään keinoksi, millä onneton uhri nitistetään. Mutta jollei asianomaisen

julkisesta eikä yksityiselämästäkään löydy, vaikka miten tarkkaan nuuskisi,

pienintäkään rikettä, tuollaiset miekkoset turvautuvat muitta mutkitta

panetteluun ja parjaukseen siinä lujassa vakaumuksessa, ettei siinä kyllin, että

aina tuollaisista syytöksistä jotakin tarttuu niiden kohteeseen, vaikka ne

tuhannestikin peruutettaisiin, vaan kun tuollaisen roiston rikostoverit heti

paikalla sataan kertaan toistavat saman häväistyksen, uhrin taisteleminen

vastaan käy useimmissa tapauksissa mahdottomaksi; ja tällöin on vielä kaiken ken

lisäksi huomattava, etteivät tuollaiset roistot koskaan ryhdy mihinkään

sellaisista vaikuttimista, jotka olisivat muun ihmiskunnan mielestä uskottavia

tai ainakin ymmärrettäviä. Taivas varjelkoon! Kun sellainen maantierosvo mitä

roistomaisimmin käy rakkaiden aikalaistensa kimppuun, tuo mustekala verhoutuu

semmoiseen kunnollisuuden ja mahtipontisten sananparsien pilveen, puhua

paukuttaa ’sanomalehtimiehen velvollisuudesta’ ja muuta valheellista törkyä,

jopa julkenee rehennellä kokouksissa ja kongresseissa; siis tilaisuuksissa,

joissa tuota maanvaivaa ja vitsausta näkee kokoontuneena yhteen tavallista

suuremmin joukoin ;, jaaritella aivan erikoisesta, nimittäin sanomalehtimiehen

’kunniasta’ minkä sitten koko koolla oleva roskajoukko juhlallisen vakavasti

vahvistaa.

Mutta tuo roskaväki luo enemmän kuin kaksikolmannesta ns. ’julkisesta

mielipiteestä’, jonka vaahdosta parlamentaarinen Afrodite sitten syntyy. Jos

mieli tuota menettelytapaa oikein kuvata ja esittää se kaikessa

valheellisuudessaan, täytyisi kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Mutta vaikkapa

jättää sen huomioon ottamatta ja vain tarkastelee sen tuloksia ja sen toimintaa,

minusta siinä jo on riittävästi saamaan tuon laitoksen ehdottoman mielettömyyden

valkenemaan kaikkein ankarimman oikeauskoisellekin mielenlaadulle. Tuon yhtä

mielettömän kuin vaarallisenkin inhimillisen harhan käsittää kaikkein nopeimmin

ja helpoimmin, kun vertaa demokraattista parlamentarismia todelliseen

germaaniseen kansanvaltaan. Edellisessä on merkille pantavaa se, että valitaan,

sanokaamme viitisensataa miestä ; tai viime aikoina naisiakin ;, joiden

tehtävänä on lopullisen ratkaisun teko niin suurissa kuin pienissäkin asioissa.

He käytännöllisesti katsoen muodostavat yksin hallituksen; sillä vaikka he

valitsevatkin ministeristön, joka ottaa tehtäväkseen valtion asioiden johdon

ulospäin, koko homma on sentään olemassa vain näön vuoksi. Todellisuudessa ei

tuollainen ns. hallitus voi astua askeltakaan hankkimatta siihen ensin tuon

yleisen kokouksen suostumusta. Mutta silloin sitä ei liioin voida tehdä

vastuunalaiseksi mistään, koska lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole koskaan

sen, vaan parlamentin enemmistön varassa. Se on kussakin yksityistapauksessa

vain enemmistön tahdon toimeenpanija. Sen poliittista kykyä saattaisi arvostella

ainoastaan sen taidon perusteella, miten se osaa joko mukautua enemmistön

tahtoon tai houkutella enemmistön puolelleen. Siten se vaipuu todellisen

hallituksen korkeuksista kuin kerjäläiseksi aina kulloinkin vallassa olevan

enemmistön suhteen. Niin, sen tärkeimmäksi tehtäväksi tulee nyt kerta kerran

perästä joko turvata puolelleen silloisen enemmistön suosio tai ottaa

tehtäväkseen uuden, suopeamman enemmistön luominen. Jos se onnistuu, silloin

ministeristö voi taas hallita rauhassa lyhyen ajan; jollei se onnistu, se saa

lähteä. Sillä seikalla, miten oikeat sen mielipiteet ovat, ei sinänsä ole

vähintäkään merkitystä.

Mutta siten tulee käytännössä kaikki vastuunalaisuus mahdottomaksi.  Mihin

seurauksiin tämä tämmöinen johtaa, se selviää jo aivan yksinkertaisesta

tarkastelusta. Noiden viidensadan valitun kansanedustajan sisäinen kokoomus

ammatin tai kunkin yksityisen kykyjen perusteella antaa yhtä hajanaisen kuin

useimmissa tapauksissa surkeankin kuvan. Sillä eihän toki uskottane, että nuo

kansan valiot ovat samoin hengen tai ymmärryksenkään sankareita!  Toivottavasti

ei luulla, että kaikkea muuta kuin henkevän äänestäjäjoukon äänestyslipuista

yks'kaks' itää ja kasvaa sadoittain valtiomiehiä! Ylipäänsä ei voi tarpeeksi

ankarasti vastustaa sitä mieletöntä ajatusta, että yleisten vaalien avulla

saataisiin syntymään neroja. Ensikseenkin syntyy kokonaisen kansakunnan .

keskuudessa moneen Herran vuoteen yksi ainoa todellinen valtiomies eikä suinkaan

heti paikalla sata ja enemmänkin kerrallaan; ja toisekseen suuret joukot

tuntevat jokaista ylivoimaista neroa kohtaan suorastaan vaistomaista vihaa.

Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi kuin keksiä suuri mies vaaleissa.

Sellaiset, jotka todellakin kohoavat yli laajojen keskimittojen, ilmestyvät

tavallisesti maailmanhistoriaan omakohtaisesti. Sillä tavoin siis viisisataa

mittavuudeltaan lievimmin sanoen vaatimatonta ihmistä äänestää kansakunnan

tärkeimmistä asioista, panee pystyyn hallituksia, joiden vuorostaan on

jokaisessa tilaisuudessa erikseen ja jokaisessa eri kysymyksessä hankittava

korkea;arvoisen neuvostokokouksen suostumus kaikkeen. Todellisuudessa siis

tekevät politiikkaa juuri nuo viisisataa. Ja siltä enimmäkseen näyttääkin..

Mutta vaikka noiden kansanedustajien nerokkuus jätettäisiinkin pois laskuista,

täytyy sentään ajatella  miten erilaisia ne kysymykset ovat, jotka odottavat

ratkaisuaan, ja miten perin erilaisilla aloilla on ratkaisuja ja päätöksiä

tehtävä; silloin käsittää, miten kelpaamaton siihen pakostakin on

hallituskoneisto, joka siirtää määräämisvallan sellaisten ihmisten

joukkokokoukselle joista ainoastaan mitättömän pienellä murto;osalla on tietoja

ja kokemusta juuri käsiteltäväksi tulevasta asiasta. Kaikkein tärkeimmät

taloudelliset toimenpiteet joutuvat siis esitettäväksi sellaiselle

tuomioistuimelle, jonka jäsenistä ainoastaan kymmenennellä osalla on

taloudellisia pohjatietoja. Se merkitsee siis sitä, että lopullinen ratkaisu

annetaan miesten käsiin, joilta täydelleen puuttuu siihen. kaikkia edellytyksiä.

Siten muuten asianlaita on kaikkien muidenkin, kysymysten suhteen. Aina joutuu

ratkaisun määräämään joukko tietämättömiä ja kyvyttömiä henkilöitä, koska tuon

laitoksen kokoonpano pysyy muuttumattomana, mutta sitä vastoin ongelmat, jotka

siellä joutuvat käsiteltäviksi, ulottuvat melkein kaikille julkisen elämän

aloille, siis edellyttäisivät alati tapahtuvaa arvostelevien ja ratkaisusta

päättävien kansanedustajien vaihtumista. Onhan mahdoton antaa samojen ihmisten

ratkaista liikenneasioita ja sanokaamme suurpolitiikkaa koskevia kysymyksiä.

Muuten heidän täytyisi kaikkien olla pelkkiä yleisneroja, jollaisia tuskin

syntyy todellisuudessa yhtä vuosisadassa. Valitettavasti ei tässä olekaan

kysymys teräväpäisistä miehistä, vaan yhtä ahdasjärkisistä kuin omahyväisistä ja

pöyhkeistä harrastelijoista, kaikkein pahimmanlaatuisista henkisen puolimaailman

edustajista. Siitä johtuu myöskin monesti se suorastaan käsittämätön

kevytmielisyys, miten tuo herrasväki pohtii ja ratkaisee asioita, jotka

vaatisivat kaikkein suurimmiltakin hengiltä huolellista harkintaa. Siellä

päätetään toimenpiteistä, joiden merkitys on mitä suurin koko valtion, jopa

kansakunnan tulevaisuudelle, ikään kuin olisi kysymyksessä noille herroille

kylläkin paljon paremmin sopiva  mikä tahansa korttipeli eivätkä rodun kohtalot.

Olisi tietenkin vääryyttä luulla, että tuollaisen parlamentin kaikilla jäsenillä

olisi jo alun alkuaan niin vähän vastuuntuntoa. Ei, ei suinkaan niin.

Mutta kun sanottu järjestelmä pakottaa yksityisen määrittelemään kantansa

kysymyksissä, joihin hän ei ollenkaan pysty, sellainen vähitellen turmelee

luonteen. Kenelläkään ei ole rohkeutta  selittää: ’Hyvät herrat, minä luulen,

ettemme ymmärrä tästä asiasta mitään’. Minä omasta puolestani en ainakaan

ymmärrä (Muuten ei tästäkään tulisi suurtakaan muutosta, sillä varmasti ei

sellaista vilpittömyyttä ollenkaan ymmärrettäisi, ja tuskinpa vain annettaisiin

moisen rehellisen aasin tärvellä yleistä peliä.) Mutta joka tuntee ihmiset,

käsittää, ettei tuossa oivallisessa seurassa kukaan tahdo olla tyhmin joukosta,

ja eräissä piireissä pidetään rehellisyyttä aina samana kuin tyhmyyttä. Tällä

tavoin joutuu alun alkuaan rehellinen ja kunnioitettavakin kansanedustaja

yleisen valheellisuuden ja huijauksen poluille. Juuri se vakaumus, ettei sinänsä

vaikuta sinne eikä tänne, vaikk'ei yksityinen olisikaan asiassa mukana

vaikuttamassa, tappaa jokaisen kunniallisen ajatuksen ja mielenliikutuksen, joka

ehkä pyrkii yhden tai toisen mielessä vielä heräämään  Loppujen lopuksi hän itse

tuumii mielessään, ettei hän ole suinkaan mieskohtaisesti huonoin joukosta ja

että hän mukana olollaan ehkä saa estetyksi vielä pahempaa tapahtumasta. Tähän

kyllä huomautetaan, ettei yksityisellä kansanedustajalla ole tässä tai tuossa

kysymyksessä erikoistuntemusta, mutta että hänen asenteensahan ratkaisee puolue

asianomaisen herran politiikan määrääjänä; puolueella on erikoiset

valiokuntansa, jotka saavat enemmän kuin riittävästi valaistusta

asiantuntijoilta. Tämä tuntuukin ensi silmäyksellä pitävän paikkansa. Mutta

silloin kysymys kuuluisi näin: Miksi siis valitaan viisisataa edustajaa, koska

kerran ainoastaan muutamilla harvoilla on tarvittavaa viisautta määrittelemään

kantansa kaikkein tärkeimmissä kysymyksissä? Niin, siinäpä asian ydin juuri

onkin.

Nykyisen demokraattisen parlamentarismin tarkoituksena ei olekaan muodostaa

viisaiden miesten kokousta, vaan sen tarkoituksena on pikemminkin haalia koolle

joukko henkisesti epäitsenäisiä nollia, joita on sitä helpompi johtaa tiettyjen

suuntaviivojen mukaan, kuta suurempi kunkin yksityisen omakohtainen

ahdasjärkisyys on. Ainoastaan sillä tavoin voidaan harjoittaa puoluepolitiikkaa

nykyisessä huonossa merkityksessä. Ainoastaan tällä tavoin on myöskin

mahdollista, että se, jonka kädessä "nyörit" todellisuudessa ovat, voi aina

pysytellä varovasti taka;alalla voimatta koskaan joutua vedetyksi

mieskohtaisesti tilille. Sillä siten ei ainoakaan ratkaisu, olipa se

kansakunnalle kuinka vahingollinen tahansa, tule koskaan yhden, kaikkien

näkyvissä olevan lurjuksen niskoille, vaan se joutuu koko puolueen hartioille.

Mutta samalla häviää kaikki käytännöllinen vastuu, koska se voi olla liittyneenä

ainoastaan yksityiseen henkilöön eikä parlamentaariseen juorukokoukseen.

Tällaista laitosta saattavat suosia vain kaikkein valheellisimmat ja samalla

erikoisesti päivänvaloa kaihtavat mäyrät, jota vastoin jokaisen kunniallisen,

suoraviivaisen miehen, joka on valmis ottamaan mieskohtaisesti vastuun

kannettavakseen, täytyy sitä vihata. Sen vuoksi tästä demokratian lajista onkin

tullut ase sen rodun käteen, jonka täytyy sisäisten tarkoitusperiensä vuoksi

kaihtaa päivänvaloa, niin nyt kuin kaikkina aikoina. Ainoastaan juutalaiset

voivat kiittää ja ylistää laitosta, joka on yhtä likainen ja valheellinen kuin

he itsekin. Vastakohtana tälle on todellinen germaaninen kansanvalta, jossa

vapaasti valitaan johtaja, joka täydelleen. ottaa kantaakseen vastuun teoistaan

ja toimistaan. Siinä ei tule kysymykseen enemmistön äänestys eri kysymyksissä,

vaan yhden ainoan miehen määräys, joka mies sitten on omaisuudellaan ja

hengellään vastuussa tekemästään ratkaisusta.

Jos tähän huomautetaan, että sellaisin edellytyksin tuskin kukaan olisi valmis

omistamaan henkilöään niin vaaralliselle tehtävälle, tähän voitaisiin vastata

ainoastaan yhdellä tavalla: Taivaan kiitos, germaanisen kansanvallan tarkoitus

onkin juuri, ettei mikä tahansa arvoton kiipijä ja moraaliton pinnaaja pääse

kiertoteitse hallitsemaan kansatovereitaan, vaan että epäkelvot ja pelkuriraukat

peloittaa pois jo kannettavaksi otettavan vastuun suuruus. Jos sellainen mies

koettaa kaikesta huolimatta uittautua johtoon, silloin hänet sitäkin helpommin

keksitään ja hänelle tiuskaistaan kaunistelematta: Ulos, pelkuri raukka! Pois

jalkasi täältä, sillä niistä tarttuu likaa portaisiin, historian Panteonin

portaat eivät ole sinunlaisiasi pokkuroijia, vaan sankareita varten! Tähän

käsitykseen, olin päätynyt käytyäni kahden vuoden aikana Wienin parlamentissa.

Sitten en enää käynyt koko laitoksessa. Eräänä suurimpana syynä vanhan

Habsburgien valtakunnan viimeisinä vuosina yhä lisääntyvään heikkouteen oli

juuri parlamentaarinen komento. Kuta enemmän sen vaikutuksesta saksalaisuuden

ylivalta murtui, sitä suuremmassa määrin jouduttiin sellaiseen järjestelmään,

että eri kansallisuuksia yllytettiin toisiaan vastaan. Itse

valtakunnanneuvostossa se tapahtui aina saksalaisten ja siten loppujen lopuksi

ensi sijassa valtakunnan kustannuksella; sillä jo vuosisadan taitteessa täytyi

näet kaikkein yksinkertaisimmankin älytä, ettei monarkian vetovoima enää

jaksanut pitää eri osamaiden irroittautumispyrkimyksiä kurissa. Päinvastoin.

Kuta kehnommiksi kävivät ne keinot, joita valtiolla oli käytettävänään oman

itsensä pystyssä;pitoon, sitä uhemmin lisääntyi yleinen halveksinta sitä

kohtaan. Ei yksistään Unkarissa, vaan myöskin eri slaavilaisissa maakunnissa

ihmiset tunsivat niin vähän yhteenkuuluvaisuutta yhteiseen monarkiaan, ettei sen

heikkoutta enää suinkaan tunnettu omakohtaiseksi häpeäksi. Pikemminkin iloittiin

noista lähestyvän vanhuudenraihnauden merkeistä: sillä sen kuolemaa toivottiin

pikemmin kuin sen toipumista. Parlamentissa saatiin täydellinen romahdus vielä

estetyksi siten, että arvottomasti alistuttiin mihin tahansa kiristykseen, jonka

saksalaiset sitten joutuivat maksamaan, ja ympäri valtakunnan yllytettiin

mahdollisimman ovelasti eri kansakuntia toisiaan  vastaan. Mutta yleinen

kehityssuunta oli kuitenkin kaikitenkin kohdistettu saksalaisia vastaan.

Varsinkin sen jälkeen, kun arkkiherttua Frans Ferdinant oli kruununperijänä

alkanut saavuttaa tiettyä vaikutusvaltaa, tuli ylhäältä alaspäin ajettuun

tsekkiläistämiseen suunnitelmallisuutta ja järjestystä. Kaikin mahdollisin

keinoin koetti tuo kaksoismonarkian tuleva hallitsija avustaa ja itse edistää

saksalaisuuden hävittämistyötä tai ainakin sitä suojella. Puhtaasti saksalaisia

paikkakuntia siirrettiin hitaasti, mutta pettämättömän varmasti sekakieliseen

vaaravyöhykkeeseen käyttämällä kiertotienä valtion virkamiehistöä. Jopa itse

Ala;Itävallassakin tuo kehityskulku alkoi edistyä yhä nopeammin, ja monet

tshekit jo pitivät Wieniä omana suurimpana kaupunkinaan. Tuon uuden Habsburgin,

jonka perhe puhui ainoastaan tshekin kieltä (hänen puolisonsa oli entisenä

tshekkiläisenä kreivittärenä vihitty häneen morganaattisesti ja lähtöisin

piireistä, joiden saksalaisvihollinen asenne oli aivan perinteellinen),

johtavana aatteena oli panna vähän kerrassaan pystyyn Keski;Euroopassa

slaavilainen valtio, joka kuitenkin oli määrä perustaa ankarasti katoliselle

pohjalle suojaksi kreikkalaiskatolista Venäjää vastaan. Siten siis, niin kuin

Habsburgien suvussa oli usein jo ennenkin tapahtunut, uskonto asetettiin taaskin

puhtaasti valtiollisen ajatuksen palvelukseen, lisäksi vielä ; ainakin

saksalaisten kannalta onnettoman ajatuksen palvelukseen. Tulos oli monessa

suhteessa enemmän kuin surullinen.

Ei Habsburgin suku enempää kuin roomalaiskatolinen kirkkokaan saanut

odottamaansa palkintoa. Habsburgit menettivät valtaistuimensa, Rooma menetti

suuren valtakunnan. Kun näet valtiovalta asetti uskonnollisiakin. tekijöitä

valtiollisten laskelmiensa palvelukseen, se herätti sellaisen hengen, jollaista

se itse ei ollut osannut ajatella mahdolliseksi. Siitä yrityksestä, että

saksalaisuus koetettiin kaikin keinoin hävittää vanhasta monarkiasta, kasvoi

vastaukseksi Itävallan suursaksalainen liike. 1880;luvulla oli juutalaisittain

asennoitunut Manchesterin liberalismi myöskin vanhassa monarkiassa saavuttanut

huippunsa, jollei sitä jo sivuuttanutkin. Vastavaikutus ei kuitenkaan tullut

niin kuin vanhassa Itävallassa aina ja kaikessa ; ensimmäiseksi

yhteiskunnallisista, vaan kansallisista näkökannoista käsin. Itsesäilytysvaisto

pakotti saksalaiset asettumaan mitä tarmokkaimmin vastarintaan. Vasta toisessa

sijassa alkoivat myös vähitellen taloudelliset harkinnat saada määräävää

vaikutusta. Siten yleisestä valtiollisesta sekasorrosta syntyi kaksi puoluetta,

toinen lähinnä kansallisena, toinen lähinnä yhteiskunnallisena, mutta molemmat

olivat erittäin mielenkiintoisia ja opettavia tulevaisuuden varalta. V:n 1866

sodan päätyttyä Itävallalle masentavasti Habsburgin hallitsijasuku hautoi

taistelukentällä hankittavaa kostoa. Vain Meksikon keisarin Maximilianin

kuolema, jonka onneton retki pantiin lähinnä Napoleon III:n syyksi, ja se

seikka, että herätti yleistä suuttumusta, kun ranskalaiset jättivät hänet oman

onnensa nojaan, esti lähemmin liittymästä Ranskaan. Kuitenkin Habsburgin

hallitsijahuone oli yhä edelleen varuillaan Jollei vv:n 1870 / 71 sota olisi

muodostunut sellaiseksi ainoalaatuiseksi voittoretkeksi, Wienin hovi olisi

varmaankin uskaltautunut veriseen leikkiin saadakseen Sadowan kostetuksi. Mutta

kun ensimmäiset sankarisanomat saapuivat taistelutanterilta ihmeellisinä,

melkein mahdottomina uskoa, mutta kuitenkin tosina, silloin kaikista

hallitsijoista viisain käsitti hetken sopimattomaksi ja koetti niellä

närkästyksensä.

Mutta noiden kahden vuoden sankarimainen taistelu oli saanut aikaan vielä paljon

valtavamman ihmeen; sillä Habsburgeilla ei muuttunut asenne koskaan vastannut

sydämen sisäistä pakkoa, vaan ulkonaisten olosuhteiden painostusta. Mutta vanhan

Ostmarkin saksalainen kansa tempautui mukaan Saksan voitonhurmaan ja näki

syvästi liikuttuneena isien unelman uuden ylösnousemuksen, muuttuvan mitä

ihanimmaksi todellisuudeksi. Ei pidä erehtyä: todella saksalaismieliset

itävaltalaiset olivat tästä hetkestä alkaen käsittäneet myöskin Königgrätzin

tappion yhtä traagilliseksi kuin välttämättömäksikin valtakunnan uudestaan

pystyttämisen ehdoksi, valtakunnan, jossa ei saisi enää olla painolastina vanhan

liittovaltion mätä raihnaus eikä siinä enää sitä ollutkaan. He joutuivat ennen

kaikkea myöskin kaikkein perinpohjaisimmin tuntemaan omassa ruumiissaan, että

Habsburgin hallitsijasuku oli jo lopullisesti täyttänyt historiallisen

tarkoitukseensa ja että : uusi valtakunta sai valita keisarikseen vain sen

miehen, jolla sankarimaisen mielenlaatunsa ansiosta oli tarpeeksi arvokas pää,

mihin painaa ’Reinin kruunu’. Kuinka paljon suurempi syy olikaan kiittää

kohtaloa siitä, että se antoi tämän läänityksen sellaisen suvun perilliselle,

joka jo kerran menneinä aikoina oli lahjoittanut kansakunnalle loistavan,

kohottavan vertauskuvan, Fredrik Suuren! Mutta kun Habsburgin hallitsijasuku

valmistautui tuon suuren sodan jälkeen viimeisellä tarmollaan kaksoismonarkian

vaarallista saksalaisuutta (jonka sisäisestä luonteesta ei saattanut olla

epäilystä) hitaasti, mutta hellittämättömästi hävittämään, ; sillä se täytyi

olla slaavilaistamispolitiikan loppu ; silloin vastarinta leimahti ilmi liekkiin

tuhon omaksi määrätyn kansan keskuudessa sellaisella voimalla, ettei Saksan

historia ollut uudemmalta ajalta moista vielä tuntenut. Ensi kerran tuli

kansallis- ja isänmaallismielisistä miehistä kapinoitsijoita

Kapinoitsijoita ; ei kansakuntaa, ei liioin valtiota vastaan semmoisenaan, vaan

kapinoitsijoita hallitusmenetelmää vastaan, jonka heidän vakaumuksensa mukaan

täytyi johtaa heidän oman kansallisuutensa tuhoon. Ensi kerran Saksan uudemman

historian aikana erottautui tavanomainen hallitsijasukuun  liittyvä

isänmaallisuus kansallisesta isänmaan; ja kansanrakkaudesta. 1890;luvun

saksalaisen Itävallan suursaksalaisen liikkeen ansiota on, että se selvällä ja

kiistämättömällä tavalla totesi, että valtion arvovallalla on oikeus vaatia

kunnioitusta ja suojelusta ainoastaan niin kauan kuin se vastaa kansakunnan

etuja tai ei ainakaan niitä vahingoita. Valtion arvovaltaa itsetarkoituksena ei

voi olla olemassa, koska siinä tapauksessa kaikki hirmuvalta olisi tässä

maailmassa koskematonta ja pyhää. Kun hallitusvallan apukeinoja käytetään

viemään. kansakuntaa tuhoaan kohti, silloin ei kapinoiminen ole ainoastaan

jokaisen siihen kansaan kuuluvan oikeus, vaan myös velvollisuus. Mutta sitä

kysymystä, milloin on sellainen tapaus kyseessä, ei ratkaista teoreettisilla

neuvotteluilla ja keskusteluilla, vaan sen ratkaisevat väkivalta ja  menestys.

Koska jokainen hallitusvalta tietenkin vaatii hallituksen arvovallan

säilyttämisvelvollisuutta omaksi tehtäväkseen, olipa se itse miten huono tahansa

ja vaikka olisi tuhannet kerrat pettänyt kansakunnan asian, on kansallisen

itsesäilytysvaiston käytettävä taistelussa sellaista mahtia vastaan,

saavuttaakseen vapauden tai riippumattomuuden, samoja aseita, joiden avulla

vastustaja yrittää säilyttää asemansa. Taistelua käydään laillisin keinoin niin

kauan kuin se valta, jota yritetään kumota, käyttää niitä; mutta ei pidä

kavahtaa tarttua laittomiinkin, jos sortaja a rupeaa niitä käyttämään. Ylipäänsä

ei pidä koskaan unohtaa, ettei ihmisen olemassaolon korkein päämäärä ole

valtion, saati sitten jonkin hallituksen pystyssä pitäminen, vaan lajin

säilyttäminen.

Mutta jos tämä itse on vaarassa joutua sorretuksi tai syrjäytetyksi, silloin

laillisuuskysymyksellä on ainoastaan toisarvoinen merkitys. Käyttäköönpä

hallitusvalta toiminnassaan vaikka tuhannesti ns. laillisia keinoja, niin

sorrettujen itsesäilytysvaisto on kuitenkin aina ylevimpänä oikeutuksena heidän

kaikin asein käymälleen taistelulle. Yksinomaan sen ansiosta, että tämä lause on

tunnustettu oikeaksi on historialla tässä maailmassa ollut tarjottavana niin

valtavia esimerkkejä kansojen vapaustaisteluista sisäistä ja myös ulkonaista

orjuutusta vastaan. Ihmisoikeus kumoaa valtio;oikeuden. Jos jokin kansa

ihmisoikeuksien puolesta käymässään taistelussa joutuu häviölle, silloin se on

kohtalon vaa'alla punnittu ja havaittu köykäiseksi edelleen säilymisen ja

elämisen onneen maan päällä. Sillä sen, joka ei ole valmis tai ei kykene

taistelemaan olemassaolonsa puolesta, sen on ikuisesti oikeamielinen Kaitselmus

tuominnut tuhoon.

Maailma ei ole olemassa pelkurimaisia kansoja varten. Miten helppo hirmuvallan

on verhoutua ns. ’laillisuuden’ kaapuun, siitä oli Itävalta mitä selvin ja

havainnollisin esimerkki. Laillinen valtiovalta nojasi siihen aikaan parlamentin

saksalaisviholliseen pohjaan ja sen ei;saksalaisiin enemmistöihin ja samoin

saksalaisviholliseen hallitsijahuoneeseen. Noissa kahdessa tekijässä koko

valtion arvovalta oli ruumiillistuneena. Oli mielettömyyttä yrittää muuttaa

Itävallan saksalaisen kansan kohtaloa tästä paikasta käsin. Mutta siten olisi

meikäläisten ainoan mahdollisen laillisen tien ja valtion arvovallan palvojien

mielipiteiden mukaan ollut luovuttava kaikesta vastarinnasta sinänsä, koska se

ei ollut suoritettavissa laillisin keinoin. Mutta se olisi ehdottoman

välttämättömästi merkinnyt samaa kuin saksalaisen kansanaineksen tuho

monarkiassa ; vieläpä lyhyessä ajassa. Todellisuudessa saksalaisuuden pelasti

tästä kohtalosta ainoastaan tuon valtion luhistuminen.

Silmälasinenäinen teoreetikko varmastikin kuolisi mieluummin oman oppinsa kuin

oman kansansa puolesta. Koska ihmiset ensin luovat itselleen lakeja, niin hän

uskoo, he ovat sen jälkeen muka olemassa näitä varten. Silloisen Itävallan

suursaksalaisen liikkeen ansio oli, että se perusteellisesti hävitti tämän

mielettömyyden kaikkien teoreettisten periaatteilla ratsastelijoiden ja maiden

valtiollisten fetishinpalvojien kauhistukseksi. Habsburgien pyrkiessä kaikin

keinoin saksalaisuuden kimppuun tämä puolue hyökkäsi puolestaan, vieläpä

häikäilemättömästi itse korkeaa hallitsijahuonetta vastaan. Se ensimmäisen

kerran pisti koettimen tuohon mädänneeseen valtakuntaan ja avasi

satojentuhansien ihmisten silmät. Sen ansiota on, että se vapautti

isänmaanrakkauden ihanan käsitteen tuon murheellisen hallitsijasuvun

kouristuksesta. Ensi aikoina puolueella oli erinomaisen suuri kannattajajoukko,

jopa se uhkasi paisua oikeaksi lumivyöryksi. Mutta menestystä ei kestänyt kauan.

Minun tullessani Wieniin tuon liikkeen oli jo aikoja voittanut, jopa painanut

melkeinpä täysin merkityksettömäksi sillä välin valtaan päässyt

kristillis;sosiaalinen puolue. Suursaksalaisen liikkeen koko synnyn ja lopun

toiselta puolen ja taas toisaalta kristillis;sosiaalisen puolueen

ennenkuulumattoman menestyksen tapahtumasta tuli minulle mitä syvällisimmin min

merkitsevä klassillinen tutkimuksen kohde.

Wieniin tullessani myötätuntoni oli kokonaan, täydelleen suursaksalaisen

liikkeen puolella. Että parlamentissa oli rohkeutta huutaa ’eläkööt

Hohenzollernit’, se teki yhtä mahtavan vaikutuksen kuin ilahdutti mieltäni; se

seikka, että aina pidettiin itseään Saksan valtakunnan siitä ainoastaan

toistaiseksi erossa olevana osana eikä annettu kulua hetkeäkään julistamatta

sitä julkisesti, herätti iloista luottamusta; mielestäni tuntui olevan ainoa

käyttökelpoinen tie meidän kansamme pelastukseen, että kaikissa saksalaisuutta

koskevissa kysymyksissä arkailematta tunnustettiin väriä eikä koskaan alennuttu

sovitteluihin; mutta sitä en jaksanut käsittää, minkä vuoksi tuo liike oli

suurenmoisen alkunousunsa jälkeen vaipunut niin merkityksettömäksi. Ja vieläkin

vähemmin sitä, että kristillis;sosiaalinen puolue saattoi samaan aikaan päästä

niin tavattomaan valtaan. Se oli siihen aikaan juuri päässyt kunniansa

kukkuloille. Juuri kun parast'aikaa vertailin noita kahta liikettä keskenään,

kohtalo antoi minulle tässäkin kohdassa ; mitä muuten joudutti oma muuten

surullinen asemani ; mitä parhainta  havainto;opetusta tämän arvoituksen syiden

ymmärtämiseksi. Aloitan tutkimukseni kertomalla niistä kahdesta miehestä, joita

täytyy pitää noiden kahden puolueen johtajina ja perustajina: he ovat Georg v.

Schönerer ja tohtori Karl Lueger. Puhtaasti inhimillisesti katsoen molemmatkin

kohoavat paljon ns. parlamentaaristen ilmestysten puitteiden ja mittojen

yläpuolelle. Yleisen valtiollisen rappeutuneisuuden suossa he pysyivät kautta

koko elämänsä puhtaina ja koskemattomina. Kuitenkin myötämielisyyteni oli alussa

suursaksalaisen Schönererin puolella, siirtyäkseen vasta vähän kerrassaan

kristillis;sosiaalisen johtajan puolelle. Verratessani keskenään heidän kykyjään

ja mahdollisuuksiaan Schönerer tuntui minusta jo silloin paremmalta ja

perusteellisemmalta periaatteellisten kysymyksien pohtijalta. Hän huomasi

oikeammin ja selvemmin kuin ainoakaan toinen, että Itävallan valtio oli

auttamattomasti tuhoon tuomittu. Jos varsinkin Saksassa olisi kiinnitetty

enemmän huomiota hänen Habsburgien monarkian suhteen esittämiinsä varoituksiin,

silloin ei sitä onnettomuutta, että Saksa joutui maailmansodassa koko Eurooppaa

vastaan, olisi koskaan tapahtunut. Mutta vaikka Schönerer havaitsi kysymysten

sisäisen olemuksen, hän sen sijaan erehtyi sitä enemmän ihmisten suhteen.

Tässä taas oli tohtori Luegerin vahva puoli. Hän oli harvinainen ihmistuntija,

joka varsinkin varoi pitämästä ihmisiä parempina kuin he kerta kaikkiaan ovat.

Sen vuoksi hän ottikin laskelmissaan enemmän huomioon elämän reaaliset

mahdollisuudet, jota vastoin Schönerer osoitti varsin vähän ymmärtämystä niitä

kohtaan. Kaikki, mitä tämä suursaksalainen ajatteli, oli teoreettisesti oikein,

mutta kun häneltä puuttui kykyä ja tajua saada tämä teoreettinen tietonsa ja

vaistonsa välitetyksi joukoille, siis valaa sitä sellaiseen muotoon, mikä

vastasi suurten joukkojen vastaanottokykyä, joka kerta kaikkiaan on ja pysyy

suppeana ja ahtaana, hänen tietonsa oli ja pysyi pelkkänä näkijän viisautena

voimatta koskaan muuttua käytännölliseksi todellisuudeksi. Tämä tosiasiallisen

ihmistuntemuksen puute johti edelleen kehittyessään erehdykseen koko liikkeiden

voiman ja ikivanhojen laitosten lujuuden arvioinnissa. Lopuksi Schönerer kyllä

huomasi, että tässä olivat kyseessä maailmankatsomukset, mutta hän ei

käsittänyt, että sellaisten melkeinpä uskonnollisten vakaumusten kannattajiksi

sopivat ensi sijassa aina ja ainoastaan kansan laajat kerrokset. Hän käsitti

valitettavasti vain vähässä määrin, miten tavattoman pieni oli niiden ns.

’porvarillisten piirien’ taistelutahto, jo näiden yksityisten jäsenten

taloudellisen aseman vuoksi, joka saa yksityisen pelkäämään menettävänsä liian

paljon ja sen vuoksi häntä sitä enemmän ehkäisee ja pidättää.

Ja kuitenkin maailmankatsomuksilla on ylipäänsä voitonmahdollisuuksia ainoastaan

silloin, kun suuret  joukot selittävät olevansa valmiit kannattamaan uutta oppia

ja ottamaan hoitaakseen välttämättömän taistelun.

Tästä syvien rivien merkityksen ymmärtämisen puutteesta johtui sitten myöskin

yhteiskunnallisen kysymyksen aivan riittämätön käsitys. Kaikissa näissä

suhteissa tohtori Lueger oli Schönererin vastakohta. Hänen perusteellinen

ihmistuntemuksensa sai hänet oikein arvostelemaan mahdollisesti käytettävinä

olevia voimia, samoin kuin hän siten myös säästyi väheksymästä olemassa olevia

laitoksia, jopa ehkä juuri siitä syystä oppi pikemminkin käyttämään niitä

apukeinoina tarkoitusperiinsä pyrkiessään. Hän käsitti samoin liiankin selvästi,

että ylemmän porvariston poliittinen taisteluvoima oli nykyisin vähäinen,

riittämätön viemään voittoon uutta, suurta liikettä. Sen vuoksi hän pani

poliittisen toimintansa pääpainon niiden yhteiskuntakerrosten voittamiseen

puolelleen, joiden asema oli uhanalainen, mikä seikka taistelunhalua pikemminkin

kannusti kuin lamautti. Samoin hän oli taipuvainen käyttämään hyväkseen kaikkia

ennestään jo olemassa olevia voimakeinoja ja voittamaan puolelleen silloiset

mahtavat laitokset, voidakseen saada sellaisista vanhoista voimanlähteistä

omalle liikkeelleen mahdollisimman suuren hyödyn. Niin hän siis perusti uuden

puolueensa ensi sijassa tuhon uhkaaman keskisäädyn varaan ja valtasi siten

varsin vaikeasti järkytettävissä olevan kannattajajoukon, jolla oli yhtä

viljalti uhrimieltä kuin sitkeää taisteluvoimaa. Hänen tavattoman taitavasti

suunnittelemansa suhtautuminen katoliseen kirkkoon voitti lyhyessä ajassa  hänen

puolelleen hengellisen säädyn nuoren polven niin suuressa määrin, että vanhan

kirkollisen puolueen joko täytyi väistyä tai ; mikä oli vieläkin viisaampaa

liittyi uuteen puolueeseen vallaten siten takaisin aseman toisensa jälkeen.

Mutta jos tahtoisi pitää yksin tätä tuon miehen luonteenomaisena olemuksena,

hänelle tapahtuisi suuri vääryys. Paitsi sitä, että hän oli viisas taktikko,

hänellä oli lisäksi todella suuren ja nerokkaan uudistajan ominaisuudet. Vaikka

niitä kylläkin olivat rajoittamassa kerta kaikkiaan olemassa olevien

mahdollisuuksien samoin kuin hänen oman mieskohtaisen kykynsä tarkka tuntemus.

Tuo todella merkittävä mies oli asettanut itselleen tavattoman käytännöllisen

päämäärän. Hän aikoi vallata Wienin. Wien oli monarkian sydän, tästä kaupungista

virtasi vielä viimeinen elinvoima lahon valtakunnan raihnaiksi käyneisiin,

vanhenneisiin jäseniin. Kuta terveemmäksi itse sydän tervehtyisi, sitä

reippaammin täytyi muunkin ruumiin virkistyä. Periaatteessa oikea ajatus, jota

kuitenkin saattoi käyttää vain tietyn, lyhyen ajan. Ja siinä juuri piili tuon

miehen heikkous. Mitä hän on saanut aikaan Wienin kaupungin pormestarina, se on

kuolematonta sanan parhaassa merkityksessä; mutta monarkiaa hän ei kuitenkaan

voinut sillä enää pelastaa ; se oli jo myöhäistä.

Siinä kohdin hänen vastustajansa Schönerer oli ollut selvänäköisempi. Mihin

tohtori Lueger käytännössä ryhtyi, se onnistui erinomaisesti; mitä hän toivoi

siitä syntyvän, jäi toteutumatta. Mitä Schönerer tahtoi, se ei hänelle

onnistunut, mutta mitä hän pelkäsi, se valitettavasti toteutui hirvittävällä

tavalla. Siten kummaltakin mieheltä jäi lopullinen päämäärä saavuttamatta.

Lueger ei saanut Itävaltaa enää pelastetuksi, eikä Schönerer saanut enää

varjelluksi saksalaista kansaa tuhosta. On tavattoman opettavaista meidän

nykyiselle ajallemme tutkia kummankin puolueen epäonnistumisen syitä. Se on

tarkoituksenmukaista varsinkin minun ystävilleni, koska olosuhteet monissa

kohdin ovat nyt samanlaiset kuin silloinkin, ja siten voidaan välttyä virheistä,

jotka jo kerran ennen ovat johtaneet siihen, että toinen liike loppui, toinen

jäi hedelmättömäksi. Itävallan suursaksalaisen liikkeen luhistumiseen oli minun

ymmärtääkseni kolme syytä. Ensiksikin epäselvä käsitys yhteiskunnallisen

kysymyksen merkityksestä nimenomaan uudelle, sisäiseltä olemukseltaan

kumoukselliselle puolueelle.

Kun Schönerer ja hänen kannattajansa kääntyivät ensi sijassa porvarillisten

kansankerrosten puoleen, tuloksen täytyi jäädä varsin heikoksi, kesyksi.

Saksalainen porvaristo, varsinkin sen korkeimmat piirit, ovat, vaikkakin

yksityisten sitä itse aavistamatta, pasifistisia aivan itsensä kieltämiseen

saakka, milloin on kysymys kansakunnan tai valtion sisäisistä asioista. Hyvinä

aikoina, tässä tapauksessa siis aikoina, jolloin on hyvä hallitus, tuollaisesta

mielialasta johtuen nuo kansankerrokset ovat valtiolle erinomaisen arvokkaat;

mutta huonomman hallituksen aikana tämän mielialan vaikutus muodostuu suorastaan

tuhoisaksi. Jos sen takia, että todella vakavan taistelun saattaminen päätökseen

olisi ollut ylipäänsä mahdollista, suursaksalaisen liikkeen olisi täytynyt ennen

kaikkea pitää huoli siitä, että se olisi saanut puolelleen suuret joukot. Kun se

ei niin tehnyt, se riisti siltä jo ennakolta sen alkukantaisen vauhdin,

jollaista kerta kaikkiaan tarvitsee aalto, jollei se mieli jo lyhyen ajan an

kuluttua laskeutua jälleen. Mutta jollei tätä periaatetta pidetä alusta alkaen

silmien edessä ja myös toteuteta, uusi puolue menettää kaikki mahdollisuutensa

korvata laiminlyöntinsä myöhemmin. Sillä jos otetaan mukaan kovin runsaasti

maltillis;porvarillisia aineksia, liikkeen sisäinen asenne mukautuu aina näiden

mukaan ja menettää siten tykkänään mahdollisuutensa voittaa enää puolelleen

mainittavia voimia taajojen kansankerrosten keskuudesta. Mutta sillä tavoin ei

sellainen liike koskaan pääse ohi pelkän järkeilyn ja arvostelun. Melkeinpä

uskonnollisen laista uskoa, liittyneenä vastaavaan uhrimieleen, ei siinä ikinä

herää; tilalle tulee pyrkimys saada positiivisen mukanaolon avulla, mikä tässä

tapauksessa kuitenkin merkitsee olemassa olevan oikeaksi tunnustamista, vähän

kerrassaan taistelun rajuus hiotuksi pois, ja niin loppujen lopuksi päädytään

huonoon rauhaan.

Samalla tavoin kävi myöskin suursaksalaisen liikkeen, koska se ei heti alussa

pannut pääpainoa kannattajiensa hankkimiseen suurten joukkojen keskuudesta.

Siitä tuli ’porvarillinen, ylhäinen, hilliytyneen, jyrkkä’. Tästä virheestä

muuten johtui sen nopean lopun toinen syy. Saksalaisuuden asema Itävallassa oli

jo suursaksalaisen liikkeen tullessa näyttämölle epätoivoinen. Vuodesta vuoteen

oli parlamentista yhä suuremmassa määrin tullut lähinnä saksalaisen kansan

vähittäistä hävittämistä ajava laitos. Sen pelastamisyrityksillä vielä

kahdennellatoista hetkellä olisi voinut olla menestymismahdollisuudet, vaikkakin

pienet, ainoastaan ehdolla, että koko tuo laitos olisi syrjäytetty. Täten

liikkeen ratkaistavaksi tuli seuraava kysymys, jolla oli periaatteellinen

merkitys: Pitäisikö, jotta parlamentti saataisiin hävitetyksi, itse mennä

parlamenttiin ja, niin kuin oli tapana sanoa, ruveta sitä siten kovertamaan

sisästäpäin, vai pitäisikö tuota taistelua käydä ulkoapäin ryhtymällä

hyökkäämään samaisen laitoksen kimppuun sinänsä? Päätettiin mennä parlamenttiin

ja palattiin sieltä lyötyinä miehinä pois. Tietystikin oli pakko mennä

parlamenttiin. Taistelu sellaista mahtia vastaan ulkoapäin merkitsee samaa kuin

varustautua järkkymättömällä rohkeudella, mutta olla myöskin valmis suorittamaan

uhreja loppumattomiin. Silloin tartutaan härkää sarvista kiinni, ja saadaan

monta kovaa iskua ja survaisua, väliin paiskautua maahankin, jotta kyettäisiin

ehkä vielä joskus kohottautumaan maasta jäsenet murjoutuneina, ja vasta mitä

ankarimman taistelun jälkeen voitto hymyilee rohkealle hyökkääjälle. Ainoastaan

uhrien suuruus voittaa asialle uusia taistelijoita, kunnes sitkeyden ja

kestävyyden palkkana vihdoin on menestys. Mutta tällaiseen taisteluun tarvitaan

kansan laajojen kerrosten lapsia.

He yksin ovat tarpeeksi päättäväisiä ja sisukkaita taistelemaan tämän taistelun

veriseen päätökseen asti. Mutta noita suuria joukkoja ei suursaksalaisella

liikkeellä ollut, siispä sillä ei ollut muuta neuvoa kuin mennä parlamenttiin.

Olisi väärin luulla, että tuo päätös oli pitkällisten sisäisten sielullisten

tuskien tai harkinnan tulos; ei, mitään muuta ei ajateltukaan. Osanotto tuohon

mielettömyyteen oli ainoastaan tuloksena yleisistä, epämääräisistä kuvitteluista

sellaisen oman osanoton vaikutuksesta ja merkityksestä tuollaiselle

periaatteessa vääräksi tunnetulle ja tunnustetulle laitokselle. Ylimalkaan kai

toivottiin suurempien kansanjoukkojen valistamisen käyvän helpommin, kun nyt

saataisiin tilaisuus puhua koko kansakunnan oikeuspaikan edessä. Näytti myöskin

ilmeisen selvältä, että hyökkäys itse pahan juureen varmastikin olisi tehoisampi

kuin ulkoapäin tuleva rynnistys. Kansanedustajan loukkaamattomuuden turvissa

arveltiin kunkin yksityisen esitaistelijan varmuuden kasvavan, niin että

hyökkäyksen voima siitä vain. lisääntyisi. Todellisuudessa tietenkin asiat

muodostuivat varsin toisenlaisiksi. Se foorumi, jossa suursaksalaiset

parlamentinjäsenet puhuivat, ei ollut paisunut suuremmaksi, päinvastoin

pikemminkin kutistunut pienemmäksi; sillä kukin puhuu ainoastaan sille piirille,

joka pystyy häntä kuulemaan tai joka saa sanomalehdistön selostuksista tiedon

siitä, mitä siellä on sanottu. Ei; suurin, välitön foorumi on suuri julkinen

kansankokous eikä parlamentti.

Joukkokokouksissa on näet tuhansittain ihmisiä, jotka ovat tulleet yksinomaan

kuulemaan, mitä puhujilla on heille sanottavaa, jota vastoin toisen kamarin

kokoussalissa istuu ainoastaan muutamia satoja, ja nämäkin parhaasta päästä vain

saadakseen päivärahat eikä suinkaan antaakseen tämän tai tuon herra

kansanedustajan viisauden valaista mieltään. Mutta ennen kaikkea: siellähän on

aina sama yleisö, joka ei koskaan opi mitään uutta, koska siltä ymmärryksen

lisäksi puuttuu vielä siihen tarvittavaa, joskin varsin vaatimatonta hyvää

tahtoa. Koskaan eivät tuollaiset kansanedustajat omasta aloitteestaan anna

korkeammalle totuudelle kunniaa palvellakseen sitä sitten. Ei, ei yksi ainoakaan

tee niin, jollei hänellä vähintään ole syytä toivoa, että hän sellaisen mutkan

avulla saa pelastetuksi edustajanpaikkansa vielä seuraavaan eduskuntaan. Siis

vasta sitten, kun jo tuntuu ilmassa, että tähänastisen puolueen käy tulevissa

vaaleissa huonosti, nuo miehekkyyden kaunistukset huolivat lähteä

tarkastelemaan, voivatko he ja millä keinoin päästä toisiin puolueisiin tai

suuntiin, jotka otaksuttavasti selviytyvät niistä paremmin, jolloin moinen

asemanvaihdos tietystikin tapahtuu todellisen siveellisten perustelujen ryöpyn

säestämänä. Sen vuoksi aina kun jokin vanha puolue näyttää niin suuressa määrin

joutuneen kansan epäsuosioon, että todennäköisesti sitä uhkaa paha vaalitappio,

siitä alkaa suuri siirtyminen pois: parlamentaariset rotat lähtevät uimaan pois

puoluelaivasta. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä paremman tiedon tai

tahdon kanssa, vaan tässä on kysymyksessä ainoastaan sellainen selkeänäköisyyden

lahja, joka tuollaisia parlamenttiluteita vielä viime hetkessä oikeaan aikaan

varoittaa, niin että ne aina osaavat pudottautua johonkin toiseen lämpöiseen

puoluesänkyyn. Sellaiselle foorumille puhuminen on todella samaa kuin jos

heittäisi päärlyjä eräiden tunnettujen eläinten eteen. Se ei tosiaankaan maksa

vaivaa! Tulos ei voi olla tyhjää kummempi. Ja sillä tavalla asianlaita olikin.

Puhuivatpa suursaksalaiset parlamentinjäsenet äänensä miten käheäksi tahansa:

vaikutus jäi kokonaan saavuttamatta.

Mutta sanomalehdistö joko tappoi heidät vaitiololla tai perkasi ja ruoti heidän

puheensa niin, että koko niiden tarkoitus usein tuli ihan vääristellyksi tai jäi

kokonaan käsittämättä, joten yleinen mielipide sai uuden liikkeen

tarkoitusperistä perin huonon käsityksen. Oli aivan samantekevää, mitä muutamat

yksityiset herrat sanoivat: se vain jotakin merkitsi, mitä heistä oli lehdissä

luettavana. Mutta ne julkaisivat heidän puheistaan otteita, jotka olivat niin

typistettyjä, että pakostakin vaikuttivat suorastaan mielettömiltä ; mikä juuri

olikin tarkoituksena. Ainoa kuulijakunta, jolle he todellisuudessa joutuivat

puhumaan, oli vajaat viisisataa parlamentaarikkoa, ja se jo sanoo tarpeeksi.

Mutta pahinta kaikesta oli seuraava: Suursaksalainen liike olisi voinut toivoa

menestystä ainoastaan siinä tapauksessa, että se olisi heti ensimmäisestä

päivästä käsittänyt, ettei olisi saanut olla kysymyksessä uusi puolue, vaan

pikemminkin uusi maailmankatsomus. Ainoastaan sellaisella olisi ollut

mahdollisuus saada herätetyksi tarvittava sisäinen voima taistelemaan tämä

jättiläistaistelu voitolliseen päätökseen. Mutta sellaiseen kelpaavat johtajiksi

kerta kaikkiaan ainoastaan kaikkein parhaimmat ja myös rohkeimmat miehet.

Jollei taistelua maailmankatsomuksesta ole johtamassa uhrautuvaiset, kaikkensa

alttiiksi antavat sankarit, siinä ei vähän ajan kuluttua enää liioin ole

kuolemaa halveksivia taistelijoita. Siltä, joka siinä taistelunsa taistelee oman

olemassaolonsa puolesta, ei voi paljoakaan liietä yhteiseksi hyväksi.

Jos mieli säilyttää tämä edellytys, on jokaisen välttämättä tiedettävä, että

uusi liike voi tarjota kunniaa ja mainetta jälkimaailman silmissä, mutta

nykyhetkenä ei kerrassaan mitään. Kuta enemmän jollakin liikkeellä on

lahjoitettavissa helposti saavutettavissa olevia asemia ja virkoja, sitä enemmän

siihen virtaa arvottomia olioita, kunnes menestyksellinen puolue kuhisee noita

poliittisia tilapäistyöläisiä niin täynnä, ettei entisten aikojen kunniallinen

taistelija enää tunne vanhaa liikettä entisekseen ja siihen vasta liittyneet

mitä sisukkaimmin torjuvat hänet luotaan hankalana kuokkavieraana. Silloin

sellaisen liikkeen kutsumus jo on lopussa.

Liittyessään parlamenttiin suursaksalainen liike sai kuin saikin johtajien ja

taistelijoiden asemesta vain parlamentaarikkoja. Siten se vaipui tavallisten

lyhytikäisten puolueiden tasolle ja menetti voimansa kohdata raskasta,

ratkaisevaa kohtaloa marttyyrien lailla uhmaten. Taistelun asemesta sekin oppi

nyt puhumaan ja neuvottelemaan. Mutta uudet parlamentaarikot keksivät piankin,

että oli mukavampi ja vähemmän vaarallinen velvollisuus taistella uuden

maailmankatsomuksen puolesta parlamentaarisen kaunopuheisuuden henkisin asein

kuin, jos niikseen tuli, henkensä alttiiksi pannen syöksyä taisteluun, jonka

tulos oli epävarma eikä ainakaan missään tapauksessa voinut tuottaa mitään

etuja.

Kun nyt kerran istuttiin parlamentissa, alkoivat puolueen ulkopuoliset

kannattajat toivoa ja odottaa ihmeitä, joita ei tietenkään kuulunut eikä

mitenkään voinutkaan kuulua. Jo varsin pian nämä kävivät kärsimättömiksi; ei

sekään, mitä saatiin kuulla omista edustajista, vastannut missään suhteessa

valitsijoiden odotuksia. Tämä oli helposti selitettävissä, koska vihamielinen

lehdistö visusti varoi antamasta kansalle totuudenmukaista kuvaa

suursaksalaisten kansanedustajien toiminnasta ja vaikutuksesta. Mutta kuta

enemmän uudet kansanedustajat pääsivät parlamentissa ja maapäivillä käydyn

kumouksellisen taistelun sentään koko joukon lievemmän muodon makuun, sitä

vähemmän he olivat alttiita palaamaan takaisin vaarallisempaan kansan laajojen

kerrosten valistustoimintaan. Joukkokokous, ainoa tie todella tehoisaan

vaikutukseen, koska se on välittömän mieskohtaista ja siten ainoa mahdollisuus

voittaa suuret kansanosat asian puolelle, työntyi sen johdosta yhä enemmän

taka;alalle. Koska kokoussalien olutkolpakkopöydät oli lopullisesti vaihdettu

parlamentin puhujalavaan ja tuolta korokkeelta puhua paukutettiin ns. ’kansan

valioille’ itse kansan asemesta, suursaksalainen liike lakkasi olemasta

kansanliike ja vaipui lyhyessä ajassa enemmän tai vähemmän vakavasti otettavien

akateemisten pohdintojen kerhoksi.

Sitä huonoa vaikutusta, jonka sanomalehdistö oli välittänyt yleisölle, ei

asioiden näin ollen eräiden yksityisten herrojen mieskohtainen kokouksiin

osanotto saanut oikaistuksi, niin että suursaksalainen sana joutui loppujen

lopuksi laajojen kansankerrosten keskuudessa kovin huonoon huutoon. Sillä sen

asian saavat kaikki nykyhetken kynäritarit ja houkkiot erikoisesti panna

korvansa taakse: tässä maailmassa ei ole hanhenkynä johtanut suurimpia

mullistuksia! Ei, kynän tehtävänä on aina ollut ainoastaan perustella niitä

tietopuolisesti. Mutta sinä voimana, joka on saanut uskonnollis- ja

valtiollisluonteiset suuret historialliset vyöryt liikkeelle, on ikimuistoisista

ajoista asti ollut puhutun sanan taikavoima. Kansojen suuret joukot ovat aina

paremmin kuin millään muulla voitettavissa puhutun sanan voimalla. Mutta kaikki

suuret liikkeet ovat kansanliikkeitä; ne ovat inhimillisten intohimojen

parlamenttiin, se menetti tulevaisuutensa ja voitti siitä hyvästä vain

helppohintaisia hetken voittoja. Se valitsi helpoimman taistelun, mutta tuli

sitten arvottomaksi saavuttamaan lopullista voittoa. Jo Wienissä pohdin mitä

perinpohjaisimmin juuri tätä kysymystä ja havaitsin sen tuntemuksen puutteen

erääksi sen liikkeen luhistumisen pääsyyksi, joka minun käsittääkseni oli sillä

hetkellä saanut kohtalon kutsun ottaa käsiinsä valtakunnan saksalaisten johdon.

Ensimmäiset kaksi virhettä, jotka saivat suursaksalaisen liikkeen ajautumaan

karille, olivat sukua toisilleen. Suurten mullistusten sisäisten käyttövoimien

tuntemuksen puute johti kansan suurten joukkojen merkityksen epätyydyttävään

arviointiin, siitä johtui liikkeen yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan

osoittama vähäinen harrastus, puutteellinen ja riittämätön vetoaminen alempien

kansankerrosten sieluun samoin kuin tätä vain edistävä asenne parlamentin

suhteen.

Jos olisi tunnettu se tavattoman suuri voima, joka kaikkina aikoina on suurilla

joukoilla ollut kumouksellisen vastustuksen kannattajina, olisi työskennelty

toisin sekä yhteiskunnallisessa suunnassa että propagandan suhteen. Silloin ei

olisikaan liikkeen painopistettä sijoitettu parlamenttiin, vaan työpaikkoihin ja

kaduille. Mutta kolmaskin virhe juontaa perimmältään juurensa suurten joukkojen

merkityksen tajuamisen puutteesta; kun ylivoimaiset henget ovat ensin panneet ne

liikkeelle tiettyyn suuntaan, ne antavat kuin huimapyörä hyökkäysvoimalle

vauhtia ja tasaista jatkuvaisuutta. Suursaksalaisen liikkeen ankara katolisen

kirkon kanssa käymä taistelu on selitettävissä ainoastaan siitä, että kansan

sielullisille taipumuksille ei pystytty osoittamaan riittävästi ymmärtämystä.

Syyt uuden puolueen Roomaa vastaan kohdistamaan ankaraan hyökkäykseen olivat

seuraavat: Niin pian kuin Habsburgin hallitsijahuone oli lopullisesti päättänyt

muuttaa Itävallan slaavilaiseksi valtioksi, turvauduttiin kaikkiin mahdollisiin

keinoihin, jotka tuntuivat edes jossakin määrin sopivilta käytettäviksi siihen

suuntaan. Uskonnolliset laitoksetkin, tuo tunnoton hallitsijahuone arkailematta

asetti tuon uuden valtioaatteen palvelukseen. Tshekkiläisten seurakuntien ja

näiden sielunpaimenten käyttäminen oli ainoastaan eräs niistä monista keinoista,

joiden avulla pyrittiin Itävallan yleiseen slaavilaistamiseen. Menettelytapa oli

osapuilleen seuraava: Puhtaasti saksalaisiin pitäjiin asetettiin tshekkiläisiä

kirkkoherroja, jotka alkoivat hitaasti, mutta varmasti asettaa tshekkiläisen

kansan edut kirkon etujen edelle ja joista siten tuli saksalaisuuden

hävittämistoiminnan alkusoluja.

Saksalainen papisto pysyi valitettavasti moisen menettelytavan suhteen melkein

toimettomana. Ei siinä kyllin, että se itse oli aivan käyttökelvoton vastaavaan

taisteluun saksalaisessa mielessä, se ei liioin jaksanut tehdä tarpeeksi

voimakasta vastarintaa toisten hyökkäyksiä vastaan. Sillä tavoin saksalaisuus

joutui, toiselta puolen kiertoteitse uskontokysymystä väärin käyttämällä,

toisaalta sen oman vastarinnan riittämättömyyden vuoksi, työntymään hitaasti,

mutta lakkaamatta taaksepäin. Kun pienissä olosuhteissa tapahtui sillä tavalla

kuin tässä on kuvattu, ei suurissa valitettavasti käynyt niissäkään juuri

toisin. Täälläkään eivät Habsburgien saksalaisviholliset yritykset kohdanneet

varsinkaan korkeamman papiston taholta välttämätöntä vastarintaa, ja

saksalaisten etujen puolustaminen jäi tykkänään syrjään. Yleinen vaikutelma ei

voinut muodostua muunlaiseksi kuin että tässä oli kysymyksessä törkeä

saksalaisten oikeuksien loukkaus katolisten hengellisten taholta semmoisenaan.

Mutta siten kirkko ei näyttänyt tuntevan samoin kuin saksalainen kansa, vaan

väärin asettuvan sen vihollisten puolelle.

Kaiken pahan alku ja juuri oli, ennen kaikkea Schönererin mielestä, se, ettei

katolisen kirkon johto sijainnut Saksassa sekä jo yksin siitä johtuva

vihamielisyys meidän kansallisuutemme etuja ja harrastuksia kohtaan. Niin

sanotut kulttuurikysymykset joutuivat tällöin, samoin kuin siihen aikaan

Itävallassa melkein kaikessa, melkein kokonaan taka;alalle. Suursaksalaisen

liikkeen asenteelle katolisen kirkon suhteen oli paljon vähemmän määräävää

kirkon suhtautuminen tieteisiin jne. kuin se seikka, ettei se tarpeeksi

puolustanut saksalaisten oikeuksia, vaan toisaalta aina tuki slaavien julkeita

vaatimuksia ja pyyteitä. Georg Schönerer ei ollut niitä miehiä, jotka asioissa

pysähtyvät puolitiehen. Hän ryhtyi taisteluun kirkkoa vastaan siinä

vakaumuksessa, että saksalainen kansanaines oli pelastettavissa ainoastaan sitä

tietä. ’Irti Roomasta’ näytti olevan se valtavin, mutta myös raskain

hyökkäysmenetelmä, jonka täytyi murskata vihollisen päälinnoitus. Jos taistelu

onnistuisi, silloin olisi Saksassakin onneton kirkon hajaannus samalla voitettu,

ja Saksan valtakunnan ja saksalaisen kansan sisäinen voima voisi sellaisesta

voitosta vain hyötyä tavattomasti.

Mutta eivät tällaisen taistelun edellytykset enempää kuin sen johtopäätöksetkään

olleet oikeat. Epäilemättä oli saksalaissyntyisen katolisen papiston kansallinen

vastustusvoima kaikissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä pienempi kuin

heidän ei;saksalaisten, ennen kaikkea tshekkiläisten virkaveljiensä. Samoin

saattoi ainoastaan asioista tietämättömältä jäädä näkemättä, ettei saksalaisen

papiston milloinkaan juolahtanut mieleenkään puolustaa saksalaisuuden etuja

niitä hyökkäävästi edustamalla. Mutta samoin täytyi kaikkien tunnustaa, jotka

eivät olleet aivan sokaistuneita, että tämä on ensi sijassa pantava erään seikan

tilille, josta me saksalaiset kaikki kärsimme mitä suurimmassa määrässä: se on

meidän objektiivisuutemme, ulkokohtaisuutemme suhtautumisessamme omaan

kansallisuuteemme aivan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin seikkoihin.

Tshekkiläinen papisto suhtautui subjektiivisesti, omakohtaisesti, omaan

kansaansa, mutta vain. ulkokohtaisesti kirkkoon, kun taas saksalaiset papit

osoittivat omakohtaista hartautta ja uskollisuutta kirkkoa kohtaan, mutta

pysyivät ulkokohtaisina omaa kansaansa kohtaan. Ilmiö, jonka onnettomuudeksemme

voimme havaita aivan samalla tavoin tuhansissa muissa tapauksissa. Tämä ei ole

missään suhteessa katolisuuden erikoinen perintöosa, vaan tämä sairaus syöpyy

lyhyessä ajassa meillä melkein kaikkiin valtiollisiin tai aatteellisiin

laitoksiin.

Verrattakoonpa vain esim. sitä, millaiselle kannalle Saksan virkamiehistö

asettuu kansallisen uudestisyntymisen yrityksiin, siihen tapaan, miten maiden

kansojen virkamiehistö menettelisi vastaavanlaisessa tapauksessa. Vai uskotaanko

todella, että upseerikunta jossakin muualla maailmassa samalla tavalla

syrjäyttäisi kansakunnan edut tyhjän lauseparren, ’valtion arvovallan’, vuoksi,

mikä meillä on ollut itsestään selvä asia viimeksi kuluneiden viiden vuoden

aikana, jopa sitä on pidetty erikoisena ansionakin? Eivätkö molemmatkin

uskontunnustukset esim. juutalaiskysymyksessä asetu nykyisin sellaiselle

kannalle, joka ei ole sopusoinnussa kansakunnan etujen enempää kuin uskonnon

todellisten tarpeiden kanssa? Verrattakoon vain juutalaisen rabbiinin

suhtautumista kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, joilla on edes jonkinkaan verran

merkitystä juutalaisille rotuna, meikäläisen papiston ehdottomasti suurimman

osan asenteeseen huomattakoon tarkoin, kummankin kirkkokunnan keskuudessa! Tämä

ilmiö toistuu joka kerran, kun on kysymyksessä abstraktisen aatteen puolustus.

Valtion arvovalta, demokratia (kansanvalta), pasifismi, rauhanaate,

kansainvälinen yhteenkuuluvaisuus jne, ovat kaikki käsitteitä, jotka meillä

melkein aina kangistuvat puhtaasti opillisiksi päähänpiintymiksi, niin että

kaikki yleisten kansallisten elinkysymysten arvostelu voi tapahtua yksinomaan

niiden näkökulmasta.

Tämä onneton tapa suhtautua kaikkiin kysymyksiin kerta kaikkiaan ennakolta

omaksutun mielipiteen näkökulmasta tappaa kaiken kyvyn tunkeutua omakohtaisesti

sellaisten asioiden ytimeen, jotka ovat ulkokohtaisesti oman opin kanssa

ristiriidassa, ja loppujen lopuksi se johtaa täydelliseen keinojen ja päämäärän

sekoittamiseen keskenään. Ryhdytään vastustamaan jokaista kansallisen nousun

yritystä, mikäli tällainen voisi tapahtua vasta sitten, kun sitä ennen olisi

poistettu huono, turmiollinen hallituskomento, koska sellainen tietenkin olisi

loukkaus valtion arvovaltaa vastaan, eikä valtion arvovalta ole keino päämäärän

saavuttamiseksi, vaan edustaa tuollaisen ulkokohtaisuuskiihkoilijan käsityksen

mukaan pikemminkin päämäärää itseään, joka on riittävä täyttämään koko hänen

surkean elämänsä. Sen vuoksi asetuttaisiin närkästyksestä vavisten vastustamaan

jokaista diktatuuriyritystä, vaikkapa diktaattori olisi  Fredrik Suuren

mittainen mies ja silloisen parlamentinenemmistön valtiotaitomiehet kyvyttömiä

kääpiöitä tai kerrassaan ala;arvoisia olioita, koska moisten periaatteilla

ratsastelevien jääräpäiden mielestä demokratian laki on pyhempi kuin kansakunnan

onni ja menestys. Toinen siis pyrkii suojelemaan kaikkein kehnointakin

hirmuhallitusta, joka tuhoaa kansan perin juurin, koska se sillä hetkellä on

valtion arvovallan ruumiillistuma, toinen taas hylkää kaikkein

siunauksellisimmankin hallituksen, jollei se vastaa hänen käsitystään

demokratiasta.

Aivan samalla tavoin sietävät nykyiset saksalaiset pasifistimme vaiti ollen

jokaisen, vaikka kuinkakin verisen kansakunnan sorron, tulipa se vaikka kaikkein

kehnoimpien sotilasviranomaisten taholta, jos siihen asiaintilaan voidaan saada

muutos ainoastaan vastarinnan avulla, siis väkivallalla, koska se on

ristiriidassa hänen rauhanyhdistyksensä hengen kanssa. Kansainväliset

saksalaiset sosialistit voivat antaa riistää itsensä putipuhtaiksi sulaa

yhteenkuuluvaisuuttaan muun maailman kanssa, he itse kuittaavat kaiken

nyökäyttämällä veljellisesti päätään eivätkä ajattele kostoa eivätkä edes

suojella itseään, koska he kerran ovat ; saksalaisia. Tämä voi olla kylläkin

surullista, mutta jos mieli muuttaa jokin asia, se täytyy ensin tuntea. Samoin

on laita siinäkin kohdin, miten laimeasti osa papistosta puolusti saksalaisuuden

etuja. Tämä ei johdu sinänsä ilkeämielisestä, pahasta tahdosta, ei liioin ;

sanottakoon ylhäältäpäin tulleesta käskystä, vaan me pidämme tuollaista

kansallisen lujuuden puutetta ainoastaan toisaalta tuloksena puutteellisesta

kasvatuksesta saksalaisen itsetuntoon nuoruudesta pitäen, toisaalta ehdottomana

alistumisena epäjumalaksi muuttuneeseen aatteeseen.

Kasvatus demokratiaan, kansainväliseen sosialismiin, pasifismiin yms. on

kangistunut niin yksipuoliseksi, siis niiden omilta näkökannoilta puhtaasti

omakohtaiseksi, että tuo periaatteellinen käsityskanta vaikuttaa myös koko

muusta maailmasta saatuun kuvaan, kun taas suhtautuminen saksalaisuuteen oli

tietenkin heti nuoruudesta lähtien yksinomaan perin ulkokohtaista. Pasifistit

siis, antautuessaan varauksitta omakohtaisesti aatteensa lumoihin, aina ensinnä

tutkailevat (mikäli he ovat saksalaisia) joka kerta, silloinkin, kun heidän omaa

kansaansa uhkaisi mitä suurin onnettomuus ja vääryys, aina ulkokohtaista

oikeutta eivätkä koskaan puhtaan, aidon itsesäilytysvaiston pakosta liity oman

joukkonsa riveihin taistelemaan mukaan. Miten suuressa määrin asianlaita on näin

myöskin eri uskontunnustusten suhteen, sen osoittaa seuraava: Protestanttisuus

voi oman olemuksensa pohjalta paremmin puolustaa saksalaisuuden etuja, sikäli

kuin tämä puolustaminen perustuu jo protestanttisuuden omaan alkuperään ja

myöhempiin perinteisiin; mutta niin pian kuin kansallisten etujen puolustusta

täytyisi toteuttaa sellaisella alalla, jollaista joko puuttuu protestanttisuuden

mielikuvamaailman ja perinteisen kehityksen yleislinjalta tai jonka se

suorastaan torjuu jostakin syystä, silloin protestanttisuudesta ei enää ole

apua. Siten protestanttisuus kyllä aina puolustaa kaiken saksalaisen

edistämistä, sikäli kuin on kysymys sisäisestä puhtaudesta tai kansallisesta

syventymisestä, saksalaisen olemuksen, saksan kielen ja myös Saksan vapauden

puolustamisesta, koska kaikella sillä on lujat perusteet protestanttisuudessa

itsessään; mutta se asettuu oitis mitä vihamielisimmin vastustamaan jokaista

yritystä pelastaa kansakunnan tämän pahimman verivihollisen kourista, koska sen

asenne juutalaisuuteen on kerta kaikkiaan enemmän tai vähemmän kiinteästi

vahvistettu dogmaattisesti. Ja kuitenkin tässä on nyt se kysymys, että jollei

sitä ratkaista, kaikki muut Saksan uudestisyntymis; tai kohottamisyritykset ovat

ja pysyvät täysin turhina ja mahdottomina. Wienissä oloaikanani minulla oli

yllin kyllin aikaa ja tilaisuutta tutkia tätäkin kysymystä ilman

ennakkoasennoitumista, ja silloin saatoin jokapäiväisessä käytännössä tuhannesti

todeta tämän katsantokannan paikkansa pitäväksi.

Tuossa mitä erilaisimpien kansallisuuksien polttopisteessä osoittautui oitis

kaikkein selvimmin, että ainoastaan saksalaiset pasifistit aina yrittävät

ulkokohtaisesti suhtautua oman kansakuntansa asiaan, mutta juutalaiset eivät

koskaan samalla tavoin juutalaiskansan asiaan; että ainoastaan saksalaiset

sosialistit ovat kansainvälisiä sellaisessa mielessä, että se kieltää heitä

hankkimasta oikeutta omalle kansalleen muulla tavoin kuin ruikuttaen ja

vaikertaen kerjäämällä sitä kansainvälisiltä tovereiltaan mutta että tshekit ja

puolalaiset eivät koskaan tee siten, jne.; Sanalla sanoen, tulin jo silloin

huomaamaan, että onnettomuus johtuu ainoastaan osaksi noista opeista itsestään,

mutta osaksi meidän aivan riittämättömästä kasvatuksestamme oman

kansallisuutemme tuntoon ylipäänsä ja siitä johtuvasta vähemmästä antaumuksesta

sille. Siten jäi pois ensimmäinen puhtaasti teoreettinen syy ja perusta

suursaksalaisen liikkeen taistelulta katolilaisuutta vastaan sinänsä.

Kasvatettakoon saksalaista kansaa heti nuoruudesta pitäen sellaiseen

yksinomaisen oman kansallisuutensa oikeuksien tuntemukseen älköönkä jo lasten

sydämiä myrkytettäkö meidän ulkokohtaisuutemme ja tasapuolisuutemme kirouksella

myöskin oman minän säilyttämistä koskevissa asioissa, niin ennen pitkää nähdään,

että (mutta sen edellytyksenä on, että maassa on jyrkästi kansallinen hallitus)

Saksan katolilaiset aina ovat saksalaisia, samoin kuin Irlannin, Puolan ja

Ranskan katolilaiset oman maansa kansalaisia. Mutta valtavimman todistuksen

tästä tarjosi se aika, joka viimeksi kutsui kansamme suojelemaan omaa

olemassaoloaan historian tuomioistuimen edessä sen taistelussa elämästä ja

kuolemasta.

Niin kauan kuin ei ylintä johtoa puuttunut, kansa täytti tehtävänsä ja

velvollisuutensa mitä valtavimmalla tavalla. Olipa protestanttinen tai katolinen

pappi, molemmatkin omalta osaltaan tavattomassa määrin auttoivat pitämään siksi

kauan aikaa yllä puolustusvoimaamme, ei ainoastaan rintamalla, vaan vielä

enemmänkin kotiseudulla. Noina vuosina, ja erikoisesti ensimmäisen innostuksen

aikana, oli molemmissa leireissä todellakin olemassa yksi ainoa pyhä Saksan

valtakunta, jonka olemassaolon ja tulevaisuuden puolesta jok'ikinen omalla

tavallaan rukoili  taivasta. Itävallan suursaksalaisen liikkeen olisi pitänyt

aikoinaan tehdä itselleen eräs kysymys: onko Itävallan saksalaisten säilyminen

mahdollista säilyttämällä katolinen uskontunnustus vai eikö? Jos vastaus olisi

ollut myöntävä, silloin ei valtiollinen puolue olisi saanut puuttua

uskonnollisiin, saati tunnustuksellisiin kysymyksiin; mutta jos vastaus olisi

ollut kieltävä, silloin olisi maassa ollut saatava syntymään uskonnollinen

uudistus, mutta ei ikinä valtiollista puoluetta. Joka luulee pääsevänsä

valtiollisen järjestön kiertotietä käyttämällä uskonnolliseen uudistukseen,

osoittaa vain, että häneltä tykkänään puuttuu alkeellisintakin aavistusta

uskonnollisten käsitysten tai kerrassaan uskontunnustusten synnystä j a niiden

kirkollisesta vaikutuksesta. Tässä asiassa ei voi tosiaankaan palvella kahta

herraa. Pidän uskonnon perustamista tai hävittämistä sittenkin olennaisesti

suurempana tapauksena kuin valtion perustamista tai tuhoamista, puolueiden

perustamisesta tai lopettamisesta ollenkaan puhumattakaan. Älköön sanottako,

että mainitut hyökkäykset olivat ainoastaan toisen puolen tekemien hyökkäysten

torjuntaa. Varmastikaan eivät tunnottomat ihmiset liene koskaan kavahtaneet

tehdä myöskin uskontoa poliittisen kaupanhierontansa välikappaleeksi (sillä

sellaisesta kaupanhieronnasta on moisilla olioilla aina ja melkein yksinomaan

kysymys); mutta yhtä varmasti on väärin tehdä uskontoa tai myöskään tunnustusta

vastuunalaiseksi hylkiöjoukoista, jotka käyttävät sitä väärin juuri samalla

tavalla kuin he todennäköisesti ottaisivat alhaisten vaistojensa palvelukseen

mitä tahansa muutakin.

Ei mikään voi olla semmoiselle parlamentaariselle epäkelvolle ja

tyhjäntoimittajalle mieluisampaa kuin että hänelle tarjoutuu, ainakin,

jälkeenpäin, tilaisuus puhdistautua poliittisista keinotteluistaan. Sillä niin

pian kuin tehdään uskonto tai tunnustuskin vastuunalaiseksi omasta

mieskohtaisesta huonoudesta ja sen tähden hyökätään niiden kimppuun, tuo

valheellinen, epärehellinen lurjus huutaa heti hirveällä äänellä koko maailman

todistajakseen, miten oikeutettua hänen menettelynsä on siihen saakka ollut ja

miten sekä kirkon että uskonnon on kiittäminen pelastuksestaan yksinomaan häntä

ja hänen suupalttiuttaan. Yhtä typeriltä kuin helposti unohtavilta aikalaisilta

jää silloin jo yksistään kovalta melulta koko taistelun todellinen alkuunpanija

huomaamatta, tai he eivät häntä enää muista, ja silloin tuo lurjus on oikeastaan

päässyt toivomilleen perille. Ettei asialla ole mitään tekemistä uskonnon

kanssa, sen tuollainen hiiviskelijä tietää erittäin hyvin; hän siis nauraa salaa

partaansa,  kun taas hänen rehellinen, mutta taitamaton vastustajansa menettää

taistelun ja lopulta, epäillessään ihmiskunnan oikeutta ja järkevyyttä, vetäytyy

syrjään kaikesta. Mutta toisessakin suhteessa olisi väärin tehdä uskontoa

sinänsä vastuunalaiseksi yksilöiden hairahduksista.

Vertailtakoon tuon näkyvän järjestön suuruutta ihmisten keskimääräiseen

syntisyyteen ja pahuuteen ylipäänsä, niin täytyy myöntää, että siinä sentään on

hyvän ja pahan keskinäinen suhde parempi kuin muualla. Tietenkin on pappienkin

joukossa sellaisia, joille heidän pyhä kutsumuksensa on pelkästään valtiollisen

kunnianhimon tyydyttämiskeino, jopa semmoisia, jotka poliittisen taistelun

tuoksinassa lievimmin sanoen valitettavalla tavalla unohtavat, että heidän

tulisi olla korkeamman totuuden vaalijoita eikä valheen ja parjauksen edustajia

; mutta yhtä tuollaista arvotonta kohtaan on tuhat ja enemmänkin kunniallisia

sielunpaimenia, jotka mitä uskollisimmin omistautuvat kutsumukselleen ja jotka

meidän nykyisenä yhtä valheellisena kuin turmeltuneenakin aikanamme kohoavat

kuin pienet saaret yleisen tason suosta.

Samalla tavoin kuin minä en tuomitse enkä saa tuomita kirkkoa sellaisenaan, jos

joku langennut papinkaapuinen olio saastaisesti rikkoo siveellisyyttä, en liioin

silloinkaan, kun joku monien joukosta tahraa ja pettää kansallisuutensa

sellaisina aikoina, jolloin moiset tapaukset muualla ovat melkein jokapäiväisiä

ilmiöitä. Varsinkaan nykyaikana ei pidä unohtaa, että jok'ikistä sellaista

kavaltajaa kohti on tuhansia, joiden sydän vuotaa verta säälistä heidän

nähdessään kansansa onnettomuuden ja jotka kansakuntamme parhaimmiston tavoin

kaipaavat sitä aikaa ja hetkeä, jolloin taivas taas hymyilee meillekin. Mutta

sille, joka vastaa tähän, ettei tässä ole kysymys niin pienistä jokapäiväisistä

pulmista, vaan periaatteellista totuudellisuutta koskevista tai

dogmaattisluonteisista kysymyksistä, voidaan vastata tekemällä hänelle vain uusi

kysymys: Jos luulet olevasi kohtalon valitsema julistamaan tässä totuutta, niin

tee niin; mutta sinulla pitää siinä tapauksessa myöskin olla tarpeeksi

rohkeutta, ettet yritä ryhtyä tekemään sitä käyttämällä kiertotienä valtiollista

puoluetta ; sillä sekin on keinottelua  ;, vaan aseta nykyisen huonomman sijaan

tulevaisuuden varalle oma parempi ehdotuksesi. Jos sinulta puuttuu rohkeutta tai

jollet itse ole täysin selvillä siitä paremmasta, mitä aiot ehdottaa, niin pidä

kyntesi erillään koko asiasta; mutta ä1ä missään tapauksessa yritäkään

käyttämällä kiertotienä poliittista liikettä pyrkiä sellaiseen, mitä et uskalla

tehdä avoimin otsin. valtiollisilla puolueilla ei ole mitään tekemistä

uskonnollisten ongelmien kanssa, niin kauan kuin nämä eivät kansalle vieraina

jäydä oman rodun siveellisyyttä ja hyviä tapoja; samoin kuin ei uskontoa pidä

sekoittaa poliittiseen vallattomuuteen. Jos kirkolliset arvohenkilöt käyttävät

hyväkseen uskonnollisia laitoksia tai oppejakin vahingoittaakseen omaa

kansakuntaansa, silloin heitä ei saa koskaan seurata tällä tiellä eikä taistella

heitä vastaan samoin asein.

Valtiollisen johtajan tulee aina pitää kansansa uskonnolliset opit ja laitokset

loukkaamattomina, tai muuten hän ei saa olla poliitikko, vaan hänen pitää olla

uudistaja, reformaattori, mikäli hänessä on oikeaa ainesta siihen! Muunlainen

asenne johtaisi ainakin Saksassa järkyttävään onnettomuuteen. Tutkiessani

suursaksalaista liikettä ja sen Roomaa vastaan käymää taistelua päädyin jo

silloin ja varsinkin myöhäisempinä vuosina seuraavaan vakaumukseen: Tuon

puolueen yhteiskunnallisen kysymyksen merkitystä kohtaan osoittama ymmärtämyksen

puute maksoi sille kansan todella taistelukelpoiset suuret joukot; parlamenttiin

meno ehkäisi sen valtavaa vauhtia ja kasasi siihen kaikki tuon laitoksen omat

heikkoudet; taistelu katolista kirkkoa vastaan teki sen mahdottomaksi monissa

pikkuporvaris; ja keskisäädyn piireissä ja riisti siltä siten lukemattomia

parhaita aineksia, mitä kansakunta ylipäänsä voi sanoa omikseen.

Itävallan kulttuuritaistelun käytännöllinen tulos oli kutakuinkin samaa kuin

tyhjä. Totta kyllä sen onnistui riistää kirkolta lähes 100 000 jäsentä, tämän

silti kärsimättä siitä edes sanottavaa haittaa. Sen ei tässä tapauksessa

todellakaan tarvinnut uhrata ainoaakaan kyyneltä kadotettujen lampaidensa

vuoksi; sillä se menetti vain sellaista, mikä ei ollut enää pitkiin aikoihin

sitä ennenkään sisimmässään täydelleen sille kuulunut. Se juuri oli tämän uuden

uudistuksen ja vanhan uskonpuhdistuksen vastakohta: vanhan uskonpuhdistuksen

aikana kirkon monet parhaimmat jäsenet käänsivät sille selkänsä sisäisen

uskonnollisen vakaumuksensa pakosta, mutta tällä kertaa eronneet olivat jo

ennestään penseitä, vieläpä poliittisluonteisen harkinnan tuloksena.

Juuri poliittiselta näkökannalta tulos oli yhtä naurettava kuin samalla

surullinenkin. Taaskin oli lupaava poliittinen saksalaisen kansan pelastusliike

mennyt myttyyn siitä syystä, ettei sitä ollut   johdettu välttämättömään,

arkailemattomaan, asiallisen järkevään tapaan, vaan se oli eksynyt aloille,

jotka pakostakin johtivat hajaannukseen. Sillä muudan asia on varmastikin totta:

Suursaksalainen liike ei varmaankaan olisi koskaan tehnyt tuota virhettä, jollei

sillä olisi ollut liian vähän suurten joukkojen ajattelutavan ymmärtämystä. Jos

sen johtajat olisivat olleet selvillä siitä, ettei suurille joukoille pidä

koskaan, jos mieli ylipäänsä saavuttaa tuloksia, jo puhtaasti sielullisesta

harkinnasta johtuen, osoittaa yht'aikaa kahta tai useampia vastustajia, koska se

johtaa iskuvoimien täydelliseen hajaantumiseen, niin suursaksalaisen liikkeenkin

hyökkäyssuunta olisi jo siitä syystä kohdistettu yhteen ainoaan vastustajaan. Ei

mikään ole valtiollisille puolueille vaarallisempaa, kuin että ne päätöksissään

antavat sellaisten omahyväisten haihattelijoiden johtaa itseään, jotka tahtovat

kaikkea mahdollista kykenemättä koskaan saavuttamaan mitään pienintäkään.  

Vaikka jonkin uskontunnustuksen suhteen olisi kuinkakin paljon todella

moittimisen syytä, ei poliittinen puolue sentään koskaan saa päästää

hetkeksikään näkyvistään sitä tosiasiaa, että kaikkien historian tähänastisten

kokemusten mukaan ei samanlaisessa asemassa olevan puhtaasti valtiollisen

puolueen ole vielä koskaan onnistunut saada aikaan uskonnollista uudistusta.

Mutta eihän historiaa toki tutkita sen vuoksi, että sinä hetkenä, jolloin sitä

käytännössä pitäisi käyttää hyväksi, sen oppeja ei muisteta tai sitten luullaan,

että tilanne nyt on toinen, joten siis sen ikuisia totuuksia ei enää voi

käyttää; ei, siitä täytyy  oppia juuri, miten sitä voi käyttää hyödyllisesti

nykyhetkenä. Joka ei siihen pysty, älköön kuvitelkokaan olevansa poliittinen

johtaja; hän on tosiasiassa pinnallinen, joskin useimmissa tapauksissa kovin

omahyväinen narri, eikä suurinkaan hyvä tahto korvaa hänen käytännöllistä

kyvyttömyyttään.

Ylipäänsä on kaikkien todella suurten kansanjohtajien taito kaikkina aikoina

ollut lähinnä se, etteivät he ole hajoittaneet kansan huomiota, vaan aina

keskittäneet sen yhteen ainoaan tiettyyn vastustajaan.  Kuta yhtenäisempi tämä

kansan taistelutahdon panos on, sitä suuremmaksi kasvaa liikkeen magneettinen

vetovoima, sitä valtavammaksi sen iskujen vauhti ja teho. Suuren johtajan

nerouteen kuuluu, että hän aina voi saada toisistaan erossakin olevat

vastustajat näyttämään siltä, kuin nämä kaikki kuuluisivat vain yhteen ja samaan

luokkaan, koska se havainto, että vihollisia on useita, on heikoissa ja

epävarmoissa luonteissa liiankin helposti epäilyksen alkuna heidän oman asiansa

oikeudesta. Kun horjuva joukko huomaa joutuneensa taisteluun kovin monia

vihollisia vastaan, herää heti paikalla objektiivisuus, ulkokohtaisuus, ja

herättää kysymyksen, ovatko kaikki nuo toiset todellakin väärässä ja ainoastaan

oma kansa tai oma liike oikeassa. Mutta siitä jo seuraa ensimmäinen omien

voimien lamaantuminen. Sen vuoksi täytyy monien keskenään sisäisesti erilaisten

vastustajien joukkoa aina käsitellä yhtenä kokonaisuutena, niin että taistelua

omien kannattajien käsityksen mukaan käydään vain yhtä ainoaa vihollista

vastaan. Se lujittaa luottamusta oman asian oikeuteen ja kiihdyttää suuttumusta

sen kimppuun hyökkääjiä kohtaan. Tämän seikan ymmärtämisen puute maksoi

aikoinaan suursaksalaiselle liikkeelle sen menestyksen. Sen päämäärä oli oikein

oivallettu, tahto oli vilpitön, mutta se tie, jota lähdettiin kulkemaan, oli

väärä. Se muistutti vuoristokiipeilijää, joka kyllä pitää katseensa suunnattuna

siihen vuorenhuippuun, jonne hänen on määrä päästä, ja myös lähtee matkaan mitä

päättäväisimmin ja voimakkaimmin, mutta ei ollenkaan tarkkaa tietä, vaan

pitäessään koko ajan katseen suunnattuna päämaaliin ei huomaa katsoa eikä

tarkata kiipeämäänsä polkua ja lopulta siinä kompastuu. Tämän liikkeen suuren

kilpailijan, kristillis;sosiaalisen puolueen, laita tuntui olevan juuri

päinvastoin.

Tie, jota se lähti kulkemaan, oli viisaasti ja oikein valittu, mutta siltä

puuttui selvää ja selkeää tietoisuutta päämäärästä. Melkein kaikissa niissä

kysymyksissä, missä suursaksalainen liike osui harhaan, kristillis;sosiaalisen

puolueen asenne oli oikea ja suunnitelmallinen. Sillä oli välttämätöntä suurten

joukkojen merkityksen tajua ja se varasi varmoiksi kannattajikseen ainakin osan

niistä heti ensi päivästä alkaen avoimesti korostamalla yhteiskunnallista

luonnettaan. Koska puolue pääasiallisesti pyrki hankkimaan kannattajikseen

pikkuporvariston ja alemman keskisäädyn ja käsityöläisluokan, se sai yhtä

uskollisen kuin kestävänkin ja uhrautuvan kannattajajoukon. Se karttoi kaikkea

taistelua uskonnollisten laitosten kanssa ja hankki itselleen siten tukea niin

mahtavan järjestön kuin kirkon taholta. Niinpä sillä olikin ainoastaan yksi

todella suuri päävastustaja. Se käsitti suuripiirteisen propagandan merkityksen

ja osasi mestarillisesti vedota kannattajiensa suurten joukkojen sielullisiin

vaistoihin.

Kun ei tämän puolueen sittenkään onnistunut saavuttaa uneksimaansa päämäärää,

Itävallan pelastusta, se johtui kahdesta tien valinnassa tehdystä virheestä

samoin kuin itse päämäärän epäselvyydestä. Uuden liikkeen juutalaisvihollisuus

oli rakentunut uskonnolliselle aatteelle rotutietoisuuden asemesta. Syynä

siihen, että tämä virhe tuli tehdyksi, oli sama seikka, joka aiheutti puolueen

toisenkin erehdyksen. Jos mieli kristillis;sosiaalisen puolueen saada Itävalta

pelastetuksi, se ei, perustajiensa käsityksen mukaan, saanut asettua

rotuperiaatteen kannalle, koska lyhyessä ajassa olisi tapahtunut valtakunnan

yleinen hajoaminen. Mutta erikoisesti itse Wienin kaupungissa vallitsevat olot

vaativat, puolueen johtajien mielestä, mahdollisimman suuressa määrin

syrjäyttämään kaikki erottavat tekijät ja sen sijaan korostamaan kaikkia

yhdistäviä näkökohtia.

Wienissä oli jo siihen aikaan niin viljalti varsinkin tshekkiläisiä aineksia,

että ainoastaan noudattamalla mitä suurinta suvaitsevaisuutta kaikissa

rotukysymyksissä nämä voitiin pitää koossa samassa puolueessa, joka ei ollut

heti alusta pitäen saksalaisvihollinen. Jos mieli Itävalta pelastaa, ei saanut

mitenkään luopua siitä. Sen vuoksi pyrittiin voittamaan uuden puolueen

kannattajiksi varsinkin Wienin erittäin lukuisat tshekkiläiset

pikkuteollisuudenharjoittajat käymällä taistelua liberaalista

Manchesterin;periaatetta vastaan ja arveltiin siitä saadun tunnussana, joka

kantaisi yli vanhan Itävallan kaikkien kansallisuuserojen taistelussa

juutalaisuutta vastaan uskonnollisella pohjalla. Varsin lähellä on otaksuma,

että taistelu sellaisella perusteella aiheutti juutalaismaailmalle sangen vähän

huolta. Pahimmassa tapauksessa riitti yhä vielä muutama pisara kastevettä

pelastamaan sekä ’gesheftin’ että juutalaisuudenkin. Niin pinnallisin

perusteluin ei päästäkään koskaan vakavasti tieteellisesti käsittelemään koko

ongelmaa, siten vain vieroitettiin liiankin monta, joista moisen

juutalaisvastaisen taistelun tietenkin täytyi olla käsittämätöntä. Aatteen

kannattajia hankkiva teho rajoittui siten melkein. tyystin henkisesti ahtaasti

ajatteleviin piireihin, jollei kuka puhtaasti tunteenomaisen tajunnan

syrjäyttäen halunnut pyrkiä asiasta todella perille. Älymystö pysytteli siitä

periaatteessa syrjässä. Asia sai siitä vähitellen yhä suuremmassa määrin sen

leiman, että tässä oli kaiken kaikkiaan lähinnä kysymyksessä uusi juutalaisten

käännyttämisyritys, jollei kerrassaan tietyn kilpailukateuden ilmaus. Mutta

sillä taistelu menetti ylevän leimansa ja tuntui monista, eikä suinkaan

huonoimmista, kansalaisista epämoraaliselta ja hylättävältä. Puuttui sellaista

vakaumusta, että tässä oli kysymys koko ihmiskuntaa koskevasta elinkysymyksestä,

jonka ratkaisun varassa oli kaikkien ei;juutalaisten kansojen kohtalo. Tästä

puolinaisuudesta johtuen kristillis;sosiaalisen puolueen juutalaisvastainen

asenne menetti merkityksensä. Se oli näennäistä taistelua juutalaisuutta

vastaan, joka oli melkein pahempaa kuin ettei sitä olisi ollut ollenkaan; sillä

tällä tavalla ihmiset tuuditettiin turvallisuuteen, kaikki luulivat, että näin

oli saatu luja ote vastustajasta, vaikka tosiasiassa olikin itse jouduttu

nenästä vedetyiksi.

Mutta juutalaiset olivat myös lyhyessä ajassa tottuneet tämänlaiseen

juutalaisvastaiseen taisteluun, niin että heistä olisi varmaankin ollut

kiusallisempaa, jos se olisi kokonaan loppunut, kuin mitä sen olemassaolo heitä

esti tai haittasi. Jos jo tässä täytyi tehdä raskas uhraus kansallisuuksien

valtion vuoksi, niin vielä paljon suurempi täytyi tehdä saksalaisuuden asian

ajamisen kannalta sinänsä. Ei  saanut olla kansallismielinen, natsionalisti,

jollei Wienissä halunnut menettää pohjaa jalkojensa alta. Toivottiin voitavan,

tämä kysymys hellävaroen kiertämällä, vielä pelastaa Habsburgien valtakunta,

mutta se ajettiin juuri siten tuhoon. Mutta sillä tavoin liike menetti sen

valtavan voimanlähteensä, joka yksin ajan pitkään pystyy täyttämään poliittisen

puolueen sisäisellä käyttövoimalla. Kristillis;sosiaalinen puolue muodostui

juuri siten minkä tahansa muun puolueen kaltaiseksi. Seurasin aikoinani molempia

noita liikkeitä mitä tarkimmin, toista sydämeni sisimmän sykinnän voimalla,

toista sen merkillisen miehen vastustamattoman ihailun vallassa, joka jo siihen

aikaan oli mielestäni kuin koko Itävallan saksalaisuuden katkera tunnuskuva. Kun

jättiläismäinen ruumissaatto saattoi pormestarivainajaa kaupungin Raatihuoneesta

pitkin Ring;katua, olin itsekin niiden monien satojentuhansien joukossa, jotka

katselivat tuota surusaattoa. Sisimmässäni järkyttyneenä katsoessani sanoi

tunne, että tuonkin miehen työ oli tuomittu raukeamaan tyhjiin sen kohtalon

uhrina, joka vääjäämättömästi ajoi valtakuntaa kohti perikatoa. Jos tohtori Karl

Lueger olisi elänyt Saksassa, hän olisi joutunut kansamme suurten johtajien

joukkoon; mutta se seikka, että hän vaikutti tuossa mahdottomassa valtiossa, oli

onnetonta hänen työnsä ja hänen omalta kannaltaan.

Hänen kuolemansa aikoina jo kasvoivat pikku liekit Balkanilla kuukaudesta

kuukauteen yhä ahnaammiksi, niin että kohtalo armollisesti säästi häntä

näkemästä sitä, minkä hän oli vielä luullut voivansa ehkäistä. Mutta minä koetin

päästä selville ensimmäisen liikkeen tyrehtymisen ja toisen epäonnistumisen

syistä ja päädyin siihen lujaan vakaumukseen, että noiden molempien virheet

olivat ollenkaan kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että vanhassa

Itävallassa oli mahdoton enää valtiota lujittaa, seuraavat: Suursaksalainen

liike osui kyllä oikeaan periaatteellisessa käsityksessään tarkoitusperästään,

saksalaisuuden uudistuksesta, mutta epäonnistui onnettomasti menettelytapojen

valinnassa. Se oli kansallismielinen, mutta valitettavasti ei tarpeeksi

yhteiskunnnallinen voidakseen voittaa suuria joukkoja puolelleen. Mutta sen

juutalaisvihollisuus pohjautui rotukysymyksen merkityksen oikeaan tajuntaan eikä

uskonnollisiin käsityksiin. Sen taistelu tiettyä uskontunnustusta vastaan sen

sijaan oli sekä tosiasiallisesti että taktillisesti harhaan osunut.

Kristillis;sosiaalisella liikkeellä oli epäselvä käsitys saksalaisuuden

uudestisyntymisestä päämaalina, mutta sillä oli ymmärrystä ja onnea etsiessään

tietään puolueena. Se käsitti yhteiskunnallisen kysymyksen merkityksen, iski

harhaan taistelussaan juutalaisuutta vastaan, eikä sillä ollut aavistustakaan

kansallisen ajatuksen voimasta. Jos kristillis;sosiaalisella puolueella olisi

viisaan laajojen kansankerrosten tuntemuksensa lisäksi vielä ollut oikea käsitys

rotukysymyksen merkityksestä, niin kuin suursaksalainen liike sen oli

käsittänyt, ja jos vihdoin puolue itse olisi ollut kansallismielinen, tai jos

suursaksalaisella liikkeellä juutalaiskysymyksen päämäärän ja

kansallisuusajatuksen merkityksen oikean tajuamisen lisäksi vielä olisi ollut

kristillis;sosiaalisen puolueen käytännöllinen viisaus, mutta varsinkin jos se

olisi omaksunut tämän asenteen sosialismin suhteen, siitä olisi kehittynyt se

liike, joka jo siihen aikaan olisi vakaumukseni mukaan voinut menestyksellisesti

puuttua saksalaisuuden kohtaloihin.

Mutta ettei näin käynyt, siihen oli suurimpana syynä Itävallan valtion olemus.

Kun en nähnyt vakaumustani toteutuneena ainoassakaan toisessa puolueessa, en

seuraavina aikoina liioin voinut päättää liittyä ainoaankaan jo olemassa olevaan

järjestöön, saati sitten taistella mukana niiden riveissä. Pidin jo siihen

aikaan kaikki poliittisia liikkeitä harhaan osuneina ja kykenemättöminä ajamaan

perille saksalaisen kansan kansallista uudestisyntymistä suuremmassa laajuudessa

eikä pelkästään ulkonaisesti. Sisäinen inhoni ja vastenmielisyyteni Habsburgien

valtiota kohtaan kasvoi noina aikoina yhä suuremmaksi. Kuta enemmän aloin pohtia

varsinkin ulkopoliittisia kysymyksiä, sitä lujemmaksi lujittui vakaumukseni,

että tuo valtiomuodostuma saattoi koitua ainoastaan onnettomuudeksi

saksalaisuudelle. Yhä selvemmin näin vihdoin myös, ettei sen saksalaisen

kansallisuuden kohtalo enää ratkeaisi tästä paikasta käsin, vaan itse Saksan

valtakunnassa. Tämä ei vain koskenut pelkästään poliittisia kysymyksiä, vaan

yhtä suuressa määrin ylimalkaan kaikkia koko sivistyselämän ilmiöitä. Itävallan

valtiossa oli havaittavissa myöskin tällä alalla, puhtaasti sivistyksellisissä

ja taiteellisissa kysymyksissä kaikkia lamautumisen merkkejä, ainakin siinä

suhteessa, että ne olivat saksalaiselle kansakunnalle merkityksettömiä. Tämä oli

eniten havaittavissa arkkitehtuurin alalla. Uusimman rakennustaiteen oli jo

siitä syystä mahdoton päästä Itävallassa erikoisen suuriin saavutuksiin, että

tehtävät olivat siitä lähtien, kun Ring;katu oli saatu valmiiksi, ainakin

Wienissä olleet vähäpätöisiä niiden suunnitelmien rinnalla, joita parhaillaan

kohosi ja versoi Saksassa. Aloin sitten yhä enemmän elää kaksoiselämää; järki ja

todellisuus käskivät käymään katkeran, mutta siunauksellisen koulun Itävallassa

päähän saakka, mutta sydän oli toisaalla.

Mieleni oli noihin aikoihin vallannut jäytävä tyytymättömyys, kuta selvemmin

huomasin tämän valtion sisäisen onttouden ja miten mahdoton sitä oli pelastaa,

mutta samalla tunsin aivan varmasti, että tämä valtio loppujen lopuksikin

saattoi joka suhteessa koitua ainoastaan saksalaisen kansan onnettomuudeksi.

Olin vakuuttunut siitä, että tämä valtio varmasti estäisi ja ehkäisisi jokaista

todella suurta saksalaista, samoin kuin se toisaalta edistäisi jokaista

epäsaksalaista ilmiötä. Se rotujensekoitus, joka oli nähtävissä pääkaupungissa,

tuntui vastenmieliseltä, samoin vastenmieliseltä koko kansojen sekamelska

;tshekkejä, -puolalaisia, -unkarilaisia, -ruteeneja, -serbialaisiaa, -kroaatteja

jne., mutta kaikkien näiden lomassa ihmiskunnan ikuisina mätäbakteereina ;

juutalaisia ja taas juutalaisia. Tämä jättiläiskaupunki oli mielestäni kuin

mikäkin sukurutsauksen ruumiillistuma. Lapsuudenaikani saksan kieli oli sitä

murretta, jota puhutaan myöskin Etelä;Baijerissa. En voinut unohtaa sitä enempää

kuin oppia Wienin katukieltäkään. Kuta kauemmin tuossa kaupungissa asuin, sitä

kiihkeämmäksi yltyi vihani tuota vierasta kansojensekoitusta kohtaan, joka alkoi

pureutua kiinni tähän vanhaan saksalaiseen kulttuurikeskukseen. Mutta se ajatus,

että tämä valtio voisi vielä pitkänkin aikaa pysyä pystyssä, tuntui minusta

suorastaan naurettavalta. Itävalta oli siihen aikaan kuin vanha mosaiikkikuva,

jossa yksityisiä pikku kiviä koossa pitävä laasti oli vanhuuttaan ruvennut

rapautumaan ja murenemaan; niin kauan kuin sellaiseen taideteokseen ei kajota,

se yhä vielä tekee kokonaisuuden harhavaikutelman, mutta jahka se saisi

sysäyksen, se murtuisi tuhansiksi siruiksi. Kysymys oli niin ollen ainoastaan

siitä, milloin tuo isku tulisi.

Kun sydämeni ei ollut koskaan sykkinyt lämpimästi Itävallan monarkialle, vaan

ainoastaan Saksan valtakunnalle, saatoin pitää tämän valtion perikatoa vain sen

saksalaisen kansakunnan vapautumisen alkuna. Kaikista näistä syistä mielessäni

heräsi yhä voimakkaampana kaipuu päästä vihdoinkin sinne, minne salaiset toiveet

ja salassa pidetty rakkaus olivat minua vetäneet jo varhaisesta nuoruudestani

saakka. Toivoin voivani joskus luoda itselleni nimen arkkitehtina ja palvella

omaa kansakuntaani rehellisesti ja rehdisti niissä puitteissa, isommissa tai

pienemmissä, jotka kohtalo kyllä minulle määräisi. Loppujen lopuksi halusin

vielä saavuttaa sen onnen, että saisin elää ja vaikuttaa siellä, missä aikanaan

voisi toteutua sydämeni palavin toive: rakastetun kotiseutuni yhdistyminen

yhteiseen isänmaahan, Saksan valtakuntaan. Monet eivät vielä tänä päivänäkään

pysty käsittämään sellaisen kaipuun suuruutta, mutta minä vetoan niihin, joilta

kohtalo on joko tähän saakka sen onnen kieltänyt tai julman armottomasti jälleen

riistänyt; käännyn kaikkien niiden puoleen, jotka reväistyinä irti emämaasta

joutuvat pakosta taistelemaan jopa oman kielen pyhän oikeuden puolesta, joita

vainotaan ja kiusataan sen johdosta, että ovat pysyneet uskollisina isänmaalleen

ja jotka nyt tuskallisen murheissaan kaipaavat sitä hetkeä, jolloin pääsevät

palaamaan takaisin uskollisen äidin sydämen luo; käännyn heidän kaikkien puoleen

ja tiedän: he ymmärtävät minua!

Ainoastaan se, joka aivan omassa ruumiissaan joutuu tuntemaan, mitä merkitsee,

että on saksalainen, mutta ei saa kuulua rakkaaseen isänmaahansa, voi arvata sen

kaipuun syvyyden, joka aina ja kaikkina aikoina polttaa isänmaastaan erossa

olevien lasten sydäntä. Se jäytää niitä, jotka on saanut valtaansa, riistää

heiltä tyytyväisyyden ja onnentunteen, siihen saakka, kunnes isänkodin portit

avautuvat ja yhteinen veri löytää levon ja rauhan yhteisessä valtakunnassa. Wien

oli ja se jäi elämäni ankarimmaksi, mutta perinpohjaisimmaksi kouluksi. Ensi

kerran olin siihen kaupunkiin saapunut puolittain vielä lapsena ja lähdin sieltä

hiljaisena ja vakavaksi muuttuneena miehenä. Siinä kaupungissa sain suurin

piirtein maailmankatsomuksen perusteet ja yksityiskohdissa valtiollisen

katsantokantani pohjan, jota sitten myöhemmin on tarvinnut vain eräissä kohdin

täydentää, mutta jota en ole koskaan menettänyt. Vasta nyt osaan itse oikein

arvostella ja arvostaa silloisten oppivuosieni arvoa.

Sen vuoksi olen käsitellyt tuota aikaa verraten yksityiskohtaisesti, koska se

antoi minulle ensimmäisen havainto;opetuksen nimenomaan näissä kysymyksissä,

jotka kuuluvat mukana sen puolueen perustaan, joka syntyi pienen pienoisesta

alusta ja on nyt, vajaiden viiden vuoden kuluttua, kehittymässä suureksi

joukkoliikkeeksi. En tiedä, millainen asenteeni juutalaisiin,

sosiaalidemokratiaan tai pikemminkin koko marxilaisuuteen, yhteiskunnallisiin

kysymyksiin jne. olisi tänä päivänä, jollei jo niin varhain olisi kohtalon

painostuksesta ; ja oman lukemani perusteella hahmottunut omakohtaisten

katsantokantojen perusta. Sillä vaikka isänmaan onnettomuus voikin panna

tuhannet ja taas tuhannet ajattelemaan sortumisen sisäisiä syitä, se ei

kuitenkaan voi ikinä johtaa siihen perinpohjaisuuteen ja syvempään käsitykseen,

mikä selvenee sille, joka on vasta vuosikausia kestäneen taistelun hinnalla

päässyt oman kohtalonsa herraksi.