5. luku. 
MAAILMANSOTA.
 
Nuori huimapää kun olin, ei minua vallattomina nulikkavuosinani mikään niin 
suuresti surettanut kuin se, että olin syntynyt sellaisena aikana, joka 
ilmeisestikin pystytti maineenpyhäkköjä ainoastaan rihkamankaupustelijoille tai 
valtionvirkamiehille. Historiallisten tapahtumien aallot tuntuivat asettuneen 
siinä määrin, että tulevaisuus todellakin näytti kuuluvan kansojen keskeiselle 
rauhalliselle kilpailulle, siis rauhanomaiselle molemminpuoliselle 
petkutukselle, jolloin väkivaltaisista menetelmistä oli luovuttu. Eri valtiot 
alkoivat yhä enemmän muistuttaa yksityisyrittäjiä, jotka kaivavat maata 
toistensa jalkojen alta, sieppailevat näiden liiketuttavia ja tilauksia ja 
kaikin tavoin pyrkivät etuilemaan toistensa kustannuksella, ja kaikki tyynni oli 
lavastettu yhtä kovaäänisen kuin vaarattoman meluisasti. Tätä kehitystä ei 
näyttänyt ainoastaan jatkuvan, vaan se tuntui myöskin (yleisestä suosituksesta) 
muuttavan koko maailman yhdeksi ainoaksi suunnattoman suureksi tavarataloksi, 
jonka eteishalleihin varastoitaisiin kaikkein ovelimpien keinottelijoiden ja 
kaikkein yksinkertaisimpien hallinnollisten virkamiesten rintakuvia 
kuolemattomaksi muistoksi. Englantilaiset voisivat tarkoitukseen toimittaa 
kauppamiehet, saksalaiset hallinnolliset virkamiehet, mutta juutalaisten kai 
täytyisi uhrautua ja ruveta sen omistajiksi, koska he, oman tunnustuksensa 
mukaan, eivät koskaan ansaitse mitään, vaan aina ja ikuisesti vain maksavat ja 
lisäksi puhuvat useimpia kieliä.
 
Miksi en ollutkin syntynyt sata vuotta sitten? Vaikkapa vapaussotien aikoina, 
jolloin mies oli todellakin jonkin arvoinen, vaikkei hänellä ollutkaan 
gesheftiä?! Olin usein näin harmitellut mielestäni liian myöhään alkanutta 
maallista vaellustani ja pitänyt odotettavissa olevaa rauhan ja järjestyksen 
aikaa ansaitsemattomana kohtalon halpamaisuutena. En ollut edes poikanakaan 
ollut pasifisti, ja kaikki yritykset kasvattaa minua siihen suuntaan olivat 
rauenneet tyhjiin. Kuin kalevantuli taivaanrannasta leimahti sitten buurisota. 
Vaanin joka päivä sanomalehtiä, ahmin sähkösanomat ja rintamatiedoitukset ja 
olin kovin onnellinen saadessani, vaikkapa vain kaukaakin, nähdä tuota 
sankarillista taistelua.
 
Venäjän;Japanin sodan aikana olin jo huomattavasti kypsyneempi, mutta myöskin 
tarkkaavampi. Olin sen suhteen jo määritellyt kantani enemmän kansallisista 
syistä ja asetuin mielipiteiden vaihdossa oitis japanilaisten puolelle. Pidin 
näet Venäjän tappioita myöskin Itävallan slaavien tappioina. Sen jälkeen oli 
kulunut monta vuotta, ja mitä poikana olin pitänyt velttoutena ja 
sairaalloisuutena, sen käsitin nyt, monta vuotta myöhemmin, myrskyä edeltäväksi 
tyveneksi. Jo Wienissä oloni aikana oli Balkanin yllä levännyt sellainen kelmeä, 
painostava ja ahdistava harmaus, joka tavallisesti ennustaa hirmumyrskyä ja aina 
silloin tällöin siellä oli leimahtanut valonvälähdys, joka kuitenkin pian taas 
sammui uhkaavaan pimeyteen. Sitten tuli Balkanin sota, ja sen mukana tuiversi 
ensimmäinen tuulenpuuska yli hermostuneen kiihtyneen Euroopan. Sitä seuraava 
aika painoi ihmiskuntaa raskaana painajaisena, hautoi kuin kuumeinen tropiikin 
helle, niin että lähestyvän suuren tuho;onnettomuuden tuntu tuon ikuisesti 
jatkuvan huolen ja ahdistuksen vuoksi lopulta muuttui suorastaan odotukseksi ja 
kaipuuksi: kunpa taivas vihdoinkin päästäisi valloilleen kohtalon, joka ei enää 
ollut pysähdytettävissä. Sitten jo iski ensimmäinen valtava salama maahan: 
rajuilma puhkesi raivoamaan, ja taivaan jylinään sekoittui maailmansodan 
patterien jyrinä. Kun uutinen arkkiherttua Frans Ferdinandin murhasta saapui 
Müncheniin (istuin juuri silloin kotona ja kuulin vain summittaisen kertomuksen 
tapahtumien kulusta), mieleni valtasi alussa vakava huoli, etteivät vain 
surmanluodit olleet lähtöisin saksalaisten ylioppilaiden pistooleista, miesten, 
jotka kuohuksissaan Itävallan kruununperijän jatkuvasta 
slaavilaistamistoiminnasta tahtoivat vapauttaa Saksan kansan sen tuosta 
sisäisestä vihollisesta. Saattoi heti ajatella, mitä siitä olisi ollut 
seurauksena: uusi vainoamisaalto, joka nyt olisi koko maailman silmissä 
näyttänyt oikeutetulta ja perustellulta. Mutta kun heti sen jälkeen kuulin 
murhatyöntekijöiksi luultujen nimet ja lisäksi luin, että heidät oli todettu 
serbialaisiksi, mieleeni hiipi hiljainen kammo tutkimattoman kohtalon koston 
johdosta.
 
Suurin slaavien ystävä oli kaatunut slaavilaisten kiihkoilijoiden luotien 
uhrina. Kenellä oli viimeksi kuluneina vuosina ollut tilaisuus tarkata Itävallan 
suhdetta Serbiaan, se tuskin saattoi hetkeäkään epäillä sitä, että kivi oli nyt 
lähtenyt vierimään ja ettei sitä enää mikään voinut saada pysähtymään. 
Silloiselle Wienin hallitukselle tehdään vääryyttä, kun sen niskaan nykyisin 
syytämällä syydetään syytöksiä sen lähettämän uhkavaatimuksen muodon ja 
sisällyksen johdosta. Ei mikään muu maailman valtakunta olisi voinut samalla 
paikalla ja samanlaisessa tilanteessa menetellä toisin. Itävallalla oli 
etelärajallaan leppymätön verivihollinen, joka yhä lyhyemmin väliajoin uhitteli 
Tonavan monarkiaa ja joka ei olisi ikinä hellittänyt, ennen kuin olisi koittanut 
suotuisa hetki hävittää tuo valtakunta. Oli syytä pelätä, että tämän tilaisuuden 
täytyisi tulla viimeistään vanhan keisarin kuollessa; mutta silloin monarkia ei 
ehkä ylipäänsä olisi enää pystynyt tekemään vakavaa vastarintaa. Viimeksi 
kuluneina vuosina koko valtio jo oli ollut niin tykkänään Frans Joosefin 
henkilön varassa, että tuon valtakunnan ikivanhan ruumiillistuman kuolema olisi 
varmaan suurten joukkojen käsityksen mukaan ollut samaa kuin itse valtakunnan 
kuolema. Niin, slaavilaisen politiikan ovelimpiin temppuihin kuului, että se 
antoi asioille sellaisen leiman, että Itävallan valtion oli olemassaolostaan 
kiittäminen yksinomaan tämän hallitsijan ihmeellistä, ainoalaatuista 
valtiotaitoa; ja tuo imartelu otettiin Hofburgissa sitäkin suosiollisemmin 
vastaan, kun se ei ollenkaan vastannut samaisen keisarin todellisia ansioita. Ei 
ollenkaan huomattu tässä ylistelyssä piilevää kärkeä. Ei huomattu tai ehkä ei 
tahdottu huomata enää sielläkään, että kuta enemmän monarkia oli, niin kuin oli 
tapana sanoa, tuon kaikista hallitsijoista viisaimman ylivoimaisen 
hallitustaidon varassa, sitä tuhoisammaksi, kohtalokkaammaksi aseman täytyi 
muodostua, kun kohtalo kerran kolkuttaisi hänenkin oveensa vaatiakseen veroaan. 
Oliko vanhaa Itävaltaa ylipäänsä mahdollista ajatellakaan ilman vanhaa keisaria? 
Eikö sama murhenäytelmä, joka aikoinaan kohtasi Maria Teresiaa, uusiutuisi heti 
taaskin?
 
Ei, Wienin hallituspiireille tehdään todellakin vääryyttä, kun niitä moititaan 
siitä, että ne yllyttivät sotaan, joka ehkä olisi voitu välttää. Sitä ei voitu 
välttää, enintään siirtää pari vuotta tuonnemmaksi. Mutta se juuri oli sekä 
Saksan että Itävallan politiikan kirous, että se oli aina koettanut lykätä 
tuonnemmaksi välttämätöntä, väistämätöntä ratkaisua, kunnes sen lopulta oli 
pakko ryhtyä taisteluun kaikkein epäsuotuisimpana ajankohtana. Voi olla varma 
siitä, että jos olisi vielä tehty yritys rauhan pelastamiseksi, se olisi, saanut 
sodan syttymään vieläkin epäedullisempana ajankohtana. Ei, sillä, joka ei 
halunnut tätä sotaa, täytyi myöskin olla rohkeutta tehdä siitä johtopäätökset. 
Mutta johtopäätöksenä olisi voinut olla vain Itävallan uhraaminen. Sota olisi 
kuitenkin tullut siinäkin tapauksessa, mutta ei ehkä enää kaikkien taisteluna 
meitä vastaan, vaan Habsburgien monarkian pirstoamisena. Silloin olisi täytynyt 
vain päättää, mennäkö siihen mukaan vai katsoa syrjästä valmista ja antaa tyhjin 
käsin kohtalon kulkea kulkuaan. Mutta juuri ne, jotka nyt kaikkein katkerimmin 
kiroavat sodan puhkeamista ja ovat kaikkein viisaimpia arvosteluissaan, ovat 
samoja, jotka kaikkein kohtalokkaimmalla tavalla olivat osaltaan mukana 
auttamassa ohjaamaan sitä kohti.
 
Sosiaalidemokratia oli vuosikymmeniä harjoittanut mitä roistomaisinta 
sotakiihotusta Venäjää vastaan, mutta centrum-puolue oli uskonnollisten 
näkökohtien vuoksi tehnyt Itävallasta lähinnä Saksan politiikan pääkohdan ja 
keskipisteen. Nyt täytyi kantaa tuon mielettömyyden seuraukset. Mitä oli 
tulossa, sen täytyi tulla eikä sitä enää käynyt mitenkään välttäminen. Saksan 
hallituksen syytä oli tällöin, että se, vain säilyttääkseen rauhan, aina löi 
laimin suotuisan hetken, jolloin olisi pitänyt iskeä, meni sotkeutumaan liittoon 
pitääkseen yllä maailmanrauhaa ja joutui siten loppujen lopuksi kokonaisen 
maailmanliittokunnan uhriksi, joka maailmanrauhan säilyttämispyrkimykseen 
vastasi päättävästi hankkimalla maailmansotaa.
 
Mutta jos Wienin hallitus olisi tuolloin antanut uhkavaatimuksensa 
toisenlaisessa, lievemmässä muodossa, se ei olisi voinut enää aiheuttaa 
tilanteessa mitään muutosta, paitsi ehkä sen, että kansan kiihtymys olisi sen 
itsensä pyyhkäissyt pois. Sillä suurten joukkojen mielestä vielä tuonkin 
uhkavaatimuksen sävy oli liian hellävarainen eikä suinkaan liian pitkälle 
menevä, saati liian ankara. Joka nykyisin pyrkii tätä väittämään vääräksi, on 
joko muistamaton, tyhjäaivoinen olio tai sitten valehtelija vastoin parempaa 
tietoaan. Vuoden 1914 taisteluun ei, taivaan nimessä, suuria joukkoja pakotettu, 
vaan koko kansa halusi sitä. Tahdottiin vihdoinkin tehdä loppu yleisestä 
epävarmuudesta. Ainoastaan siten onkin ymmärrettävissä, että runsaasti kaksi 
miljoonaa saksalaista miestä ja nuorukaista ilmoittautui vapaaehtoisiksi tähän 
mitä ankarimpaan kamppailuun, valmiina puolustamaan lippuaan viimeiseen 
veripisaraan.
 
Minusta itsestäni tämä hetki oli kuin vapautuminen nuoruuteni harmittavista 
tuntemuksista. En tänäkään päivänä häpeä tunnustaa, että myrskyisen innostuksen 
vallassa vaivuin polvilleni ja kiitin taivasta sydämeni kyllyydestä, kun se soi 
minulle onnen elää tänä aikana. Oli puhjennut niin valtava vapaustaistelu, ettei 
maailmassa ollut ikinä ennen nähty sen vertaista; sillä kun kohtalo oli kerran 
alkanut kulkea kulkuaan, rupesi kaikkein laajimmissakin kansankerroksissa 
kangastamaan vakaumus, ettei tällä kertaa ollut kysymys Serbiasta enempää kuin 
Itävallastakaan, vaan Saksan kansan olemassaolosta tai häviöstä.
 
Viimeisen kerran moniin vuosiin kansa oli saanut selkeänäköisyyden lahjan 
nähdessään oman tulevaisuutensa. Niinpä tuli heti jättiläiskamppailun alussa 
innostuksen hurmioon myöskin välttämätön vakava pohjasävy; sillä ainoastaan sen 
seikan ansiosta tuosta kansallisesta noususta kehittyi jotakin enempää kuin 
pelkkä hetken innostus. Vakavuus olikin liiankin välttämätöntä; eihän tuohon 
aikaan ylipäänsä ollenkaan kuviteltukaan, miten kauan alkanut taistelu 
mahdollisesti tulisi kestämään. Haaveiltiin jo oltavan taas kotona talven 
tullen, jatkamassa taaskin rauhan töitä. Mitä ihminen hartaimmin haluaa ja 
toivoo, sen hän uskoo. Kansan ehdoton enemmistö oli ollut jo aikoja tuskastunut 
ainaiseen epävarmuuteen; niinpä oli aivan itsestään selvää, ettei enää uskottu 
Itävallan;Serbian selkkauksen rauhallista ratkaisua mahdolliseksi, vaan 
toivottiin, että siitä vihdoinkin tulisi lopullinen välienselvittely. Noihin 
miljooniin kuuluin minäkin. Tuskin oli tieto murhatyöstä ehtinyt Müncheniin, 
ennen kuin mieleeni heti paikalla välähti kaksi ajatusta: ensikseenkin, että 
sota oli lopultakin välttämätön, mutta samalla myös, että nyt Habsburgien 
valtakunnan oli pakko pysyä sopimuksessaan; sillä kaikkein eniten olin pelännyt 
sellaista mahdollisuutta, että Saksa itse voisi joskus, ja mahdollisesti juuri 
seurauksena samasta liitosta, joutua selkkaukseen Itävallan antamatta siihen 
suoranaisesti aihetta ja että Itävallan valtiolla ei silloin ; sisäpoliittisista 
syistä ; olisikaan voimaa päättää asettua liittolaistaan tukemaan. Valtakunnan 
slaavilainen enemmistö olisi heti paikalla ruvennut sellaista päätöstä estämään 
ja antanut ennen koko valtion pirstoutua raunioiksi kuin suonut liittolaiselle 
tämän vaatimaa apua. Tuo vaara oli nyt poistunut. Vanhan valtakunnan täytyi 
taistella, tahtoipa tai oli tahtomatta.
 
Oma suhtautumiseni selkkaukseen oli myöskin yksinkertainen ja selvä; minun 
mielestäni ei taistellut Itävalta saadakseen Serbialta hyvitystä, vaan Saksa 
olemassaolonsa puolesta, Saksan kansa elämästä tai kuolemasta, vapauden ja 
tulevaisuuden puolesta. Bismarckin työn täytyi nyt taistella; mitä isät olivat 
aikoinaan sankariverensä hinnalla hankkineet taisteluissa Weissenburgista, 
Sedaniin ja Pariisiin saakka, se täytyi nuoren Saksan nyt uudelleen ansaita. 
Mutta jos siitä taistelusta suoriuduttaisiin voitollisesti, silloin meidän 
kansamme olisi jälleen astunut ulkonaisen mahtavuudenkin puolesta suurten 
kansakuntien joukkoon; silloin vasta Saksan valtakunta voisi olla mahtavana 
rauhan turvana tarvitsematta silti niukentaa rauhan vuoksi lastensa 
jokapäiväistä leipää.
Poikana ja nuorukaisena olin aikoinani monen monet kerrat toivonut saavani 
ainakin kerran elämässäni osoittaa teoin, ettei kansallinen innostus minun 
kohdaltani ollut suinkaan tyhjä harhaluulo. Minusta tuntui usein melkeinpä 
synniltä huutaa hurraata, kun ei ehkä ollut sisäistä oikeutta siihen; sillä 
kukapa saisi käyttää tuota sanaa, ennen kuin oli sitä ainakin kerran ensin 
koettanut siellä, missä leikki on kerta kaikkiaan lopussa ja kohtalon 
jumalattaren armoton käsi ryhtyy punnitsemaan kansakuntia ja ihmisiä 
tutkistellen heidän mielialansa totuutta ja pysyväisyyttä? Oma sydämeni samoin 
kuin miljoonien toisten miesten sydämet oli tulvillaan ylpeää intoa, koska nyt 
vihdoinkin pääsin vapautumaan tuosta lamauttavasta tunteesta. Olin niin monet 
kerrat laulanut ’Deutschland über alles’ ja huutanut ’Heil’ täyttä kurkkua, että 
mielestäni tuntui melkeinpä kuin taannehtivalta armonosoitukselta, että nyt sain 
luvan astua Kaikkivaltiaan Tuomarin tuomioistuimen eteen todistajana 
vahvistamaan tuon mielialani todeksi ja totuudenmukaiseksi. Heti ensi hetkestä 
olin näet lujasti päättänyt, että heti sodan tullessa ; jota pidin 
välttämättömänä ; panen paikalla kirjat syrjään. Mutta samoin tiesin myöskin, 
että minun paikkani täytyi olla siellä, missä sisäinen ääneni oli kerta 
kaikkiaan osoittanut sen olevan. Itävallasta olin lähtenyt pois ensi sijassa 
poliittisista syistä; mikäpä silloin oli selvempää, kuin että nyt, taistelun 
alkaessa, minun oli pakko menetellä kerta kaikkiaan noiden tunteiden mukaisesti! 
En tahtonut taistella Habsburgien valtion puolesta, mutta olin valmis koska 
tahansa kuolemaan oman kansani ja sen valtakunnan puolesta, joka oli sen 
ruumiillistuma.
 
Elokuun 3 p:nä lähetin anomuksen suoraan hänen majesteetilleen Baijerin 
kuninkaalle Ludvig III:lle pyytäen päästä johonkin baijerilaiseen rykmenttiin. 
Kabinettikansliassa oli noina päivinä varmasti yllin kyllin puuhaa; sitä 
suurempi oli iloni, kun jo heti seuraavana päivänä sain vastauksen anomukseeni. 
Kun kädet vavisten avasin kirjeen ja luin, että anomukseeni päästä 
baijerilaiseen rykmenttiin oli suostuttu, ei riemullani ja kiitollisuudellani 
ollut rajoja lainkaan. Muutamaa päivää myöhemmin minulla oli niskassa asetakki, 
jonka jouduin riisumaan vasta kuuden vuoden kuluttua. Nyt alkoi minulle samoin 
kuin varmaankin jokaiselle saksalaiselle koko maisen elämäni unohtumattomin ja 
suurenmoisin aika. Tuon jättimäisen kamppailun tapahtumien rinnalla häipyi 
kaikki entinen merkityksettömään tyhjyyteen. Ylpeää alakuloisuutta tuntien 
ajattelen juuri näinä päivinä, jolloin noista valtavista tapahtumista tulee 
kuluneeksi kymmenen vuotta, kansamme alkavan sankarikamppailun ensimmäisiä 
viikkoja, joissa kohtalo armollisuudessaan salli minunkin olla mukana. Kuva 
toisensa jälkeen soluu ohitseni, ikään kuin kaikki olisi tapahtunut vasta 
eilispäivänä; näen itseni rakkaiden toverieni parissa asetakki yllä, sitten 
ensimmäisen lähdön kasarmista, harjoitukset jne., kunnes rintamalle lähdön päivä 
viimein koitti. Yksi ainoa huoli kiusasi minua samoin kuin monen monia muitakin 
tuona aikana: ettemme vain mahda tulla rintamalle liian myöhään! Tuo ajatus 
yksin kiusasi usein niin, ettei antanut mielenrauhaa. Jokaisen uuden sankarityön 
johdosta tunnettuun voitonriemuun sekoittui siten pisara katkeruutta, koska 
jokaisen voiton mukana tietenkin kasvoi myöhästymisen vaara.
 
Vihdoin viimein koitti sitten se päivä, jolloin lähdimme Münchenistä 
ryhtyäksemme suorittamaan velvollisuuttamme. Ensi kerran näin sitten Reinin, 
ajaessamme sen hiljaisten aaltojen vartta länttä kohti suojelemaan tätä 
saksalaista virtain virtaa vanhan vihollisen saaliinhimolta. Nousevan auringon 
lempeiden säteiden kimmeltäessä aamu;usvan hienojen harsojen läpi Niederwaldin 
muistomerkissä kajahti vanha  Reinin vartio loppumattoman pitkästä 
sotilasjunasta aamutaivasta kohti, ja rintani oli pakahtumaisillaan. Ja sitten 
seuraa kostea, kylmä yö Flanderissa, jonka läpi marssimme äänettöminä, ja 
auringon alkaessa sukeltautua esiin usvista viheltää äkkiä rautainen tervehdys 
päämme päällä, ja terävästi pamahtaen iskevät pienet luodit riviemme väliin 
ryöpyttäen kosteaa maata; mutta ennen kuin pieni savuhattara on haihtunut, 
kaikuu kahdestasadasta kurkusta ensimmäinen hurraahuuto ensimmäistä kuoleman 
viestiä vastaan. Mutta sitten alkoi rätistä ja jyristä, viheltää ja ulvoa, ja 
silmät kuumeisina palaen syöksyi nyt jokainen eteenpäin, nopeammin, yhä vain 
nopeammin, kunnes vihdoin yli juurikaspeltojen ja pensasaitojen pääsimme sinne 
saakka, missä taistelu alkoi, taistelu mies miestä vastaan. Mutta kaukaa kuului 
korviimme laulun säveliä, ne lähenivät lähenemistään, hyppäsivät komppaniasta 
toiseen, ja samassa silmänräpäyksessä, jolloin kuolema alkoi niittää satoaan 
meidän riveistämme, laulu ehti meidän kohdallemme, ja nyt mekin saatoimme sitä 
eteenpäin: ’Deutschland, Deutschland, über alles, über alles in der Welt!’ 
Neljän päivän perästä palasimme takaisin. Itse astuntamme oli muuttunut. 
Seitsentoistavuotiaat pojat olivat nyt kuin aikuisia miehiä. Listin rykmentin 
vapaaehtoiset eivät ehkä olleet ehtineet oikein vielä oppia taistelemaan, mutta 
kuolla he osasivat kuin vanhat sotamiehet. Sellaista oli alku.
 
Sillä tavalla jatkui sitten vuodesta vuoteen; mutta taisteluromantiikan tilalle 
oli tullut kauhu. Innostus jäähtyi vähitellen, ja ylipursuavan riemun tukahdutti 
kuolemanpelko. Koitti aika, jolloin jokainen joutui käymään taistelua 
itsesäilytysvaiston ja velvollisuuden vaatimuksen välillä. En itsekään säästynyt 
tuosta taistelusta. Aina kuoleman niittäessä satoaan pyrki jokin epämääräinen 
kapinoimaan, pyrki näyttäytymään järjen vaatimukselta heikon ruumiin silmissä, 
mutta se oli kuitenkin vain pelkuruutta, joka sellaisiin valeverhoihin 
naamioituneena koetti saada miehen kiedotuksi pauloihinsa. Siinä alkoi 
todellinen kissanhännänveto, ja useinkin ratkaisi voiton vasta viimeinen 
omantunnon hitunen. Kuta enemmän varovaisuuteen kehoittava ääni pyrki kuuluviin, 
kuta äänekkäämmin ja hartaammin se houkutteli, sitä jyrkemmäksi kasvoi 
vastarinta, kunnes velvollisuudentunto vihdoin lopuksi pitkällisen kamppailun 
jälkeen pääsi voitolle. Jo talvella 1915/16 oli tämä taistelu ratkaistu omalta 
kohdaltani. Tahto oli loppujen lopuksi päässyt ehdottomaksi valtiaaksi. 
Ensimmäisinä päivinä olin rientänyt rynnäkköön riemuiten ja hymyillen muiden 
mukana, nyt olin levollinen ja päättäväinen. Mutta se olikin sellaista, mikä 
pysyi. Vasta nyt kohtalo saattoi siirtyä viimeisiin kokeisiinsa hermojen 
katkeamatta tai ymmärryksen sekaantumatta.
 
Nuoresta vapaaehtoisesta oli tullut vanha sotilas. Mutta tällainen muutos oli 
tapahtunut koko armeijassa. Se oli lähtenyt vanhana ja karaistuneena ikuisista 
taisteluista, ja ne, jotka eivät jaksaneet myrskyä kestää, murtuivat sen 
painosta. Nyt vasta tätä armeijaa saattoi arvostella. Nyt, kolmen, neljän vuoden 
kuluttua, jona aikana se oli heitetty taistelusta toiseen, aina kamppaillen 
lukumääräistä samoin kuin aseidenkin ylivoimaa vastaan, nähden nälkää ja kärsien 
kaikenlaista puutetta, nyt oli aika tullut koetella tämän ainoalaatuisen 
armeijan kuntoa. Vaikka kuluisi vuosituhansia, ei koskaan voida puhua eikä 
kertoa sankaruudesta muistamatta maailmansodassa taistellutta Saksan armeijaa. 
Silloin sukeltautuu esiin menneisyyden harsoista harmaiden teräskypäräin 
rautainen rintama koskaan horjumattomana, koskaan väistymättömänä, kuin 
kuolemattomuuden muistomerkkinä. Mutta niin kauan kuin saksalaisia elää tässä 
maailmassa, he muistavat, että nuo olivat aikoinaan heidän oman kansansa poikia.
 
Olin siihen aikaan sotilas enkä halunnut politikoida. Se ei totta tosiaan 
ollutkaan sopiva aika sellaiseen. Vielä tänä päivänäkin tunnen varmana 
vakaumuksenani, että vähäpätöisinkin hevosmies teki isänmaalleen  enemmän 
arvokkaita palveluksia kuin paraskaan, sanokaamme parlamentaarikko. En ole 
koskaan vihannut noita jaarittelijoita niin hartaasti kuin juuri tuona aikana, 
jolloin jok'ikinen oikea mies, jolla oli jotakin sanomista, huusi sen 
viholliselle päin naamaa tai järkevästi kyllä piti kielensä kurissa ja täytti 
ääneti velvollisuutensa paikalla tai toisella. Niin, tuohon aikaan vihasin 
kaikkia noita poliitikkoja ja jos minulla olisi ollut siihen valta, olisi heti 
paikalla pantu pystyyn parlamentaarinen lapiopataljoona; silloinpahan olisivat 
kerrankin saaneet jaaritella omassa joukossaan ihan sydämensä halusta ja 
mielensä mukaan pääsemättä rehellisiä kunnon ihmisiä ärsyttämään, saati 
vahingoittamaan.
 
En siis halunnut siihen aikaan tietää mitään politiikasta, mutta en kuitenkaan 
malttanut olla määrittelemättä kantaani erinäisten ilmiöiden suhteen, jotka 
kerta kaikkiaan koskivat koko kansaamme, mutta erikoisesti meitä sotilaita. 
Sisimmässäni minua suututti silloin kaksi asiaa, joita pidin vahingollisina. Jo 
heti ensimmäisten voitonsanomien saavuttua alkoivat eräät tietyt sanomalehdet 
hitaasti ja alussa ehkä monenkaan huomaamatta tiputtaa muutaman pisaran 
karvautta yleisen innostuksen sekaan. Se naamioitiin eräänlaisen hyvänsuopeuden 
ja näennäisesti hyvän tarkoituksen, jopa tavallaan hiukan kuin huolestumisen 
verhoon. Tunnettiin epäilyksiä voittojen kovin ylenpalttisen juhlimisen 
johdosta. Pelättiin muka, ettei sellainen muoto ollut niin suuren kansakunnan 
arvon mukaista eikä niin ollen vastannut sitä.
 
Saksalaisten sotamiesten urhoollisuus ja sankarillisuushan olivat itsestään 
selviä asioita, niin ettei sen vuoksi huolinut antaa itseään houkutella noin 
harkitsemattomiin riemun purkauksiin, jo ulkomaidenkaan vuoksi, joita enemmän 
miellytti hiljaisempi, arvokkaampi ilon muoto kuin moinen hillitön riemu, jne. 
Ja lopuksi meidän saksalaisten ei pitänyt unohtaa, ettemme me olleet sotaa 
tarkoittaneet ja ettei meidän siis pitänyt hävetä, vaan tunnustaa avoimesti ja 
miehekkäästi, että olimme joka hetki valmiit tekemään kaikkemme ihmiskunnan 
sovittamisen puolesta. Sen vuoksi ei muka ollut viisasta tahrata armeijan töiden 
puhtautta huutamalla niistä liiaksi, koska muu maailma ei tietenkään voisi 
osoittaa suurtakaan ymmärtämystä moista menettelyä kohtaan. Mitään ei muka 
ihailla niin suuresti kuin sitä, miten vaatimattomasti todelliset sankarit 
ääneti ja rauhallisesti ; unohtivat tekonsa, sillä siihen juuri tuolla kaikella 
pyrittiin. Sen sijaan, että tuollaisia kirjoittajalurjuksia olisi tartuttu 
pitkistä korvista kiinni, raahattu heidät korkean puun alle ja ripustettu siihen 
nuoran jatkoksi, jottei riemuitseva ja juhliva kansa enää olisi voinut loukata 
noiden kynäritareiden esteettisiä tunteita, alettiin tosiaankin kehoitella 
luopumaan moisesta sopimattomasta voitonriemun muodosta. Ei ollut hämärintäkään 
aavistusta siitä, että jos tuollainen innostus on kerran tukahdutettu, sitä ei 
voi enää tarpeen mukaan saada herätetyksi. Se on aivan kuin päihtymystä, ja sitä 
on pidettävä yllä ennallaan samassa tilassa. Mutta miten voitaisiin ilman 
innostuksen voimaa kestää taistelua, jonka inhimillisesti mitaten täytyi asettaa 
aivan tavattomat vaatimukset kansakunnan sielullisille ominaisuuksille? Itse 
puolestani tunsin suurten joukkojen sisäisen ajattelutavan aivan liian hyvin 
voidakseni olla tietämättä, ettei moisen esteettisen ylevyyden voimalla voida 
kohentaa sitä tulta, joka oli välttämätön pitämään raudan kuumana. Käsittääkseni 
oli suorastaan järjetöntä, ettei tehty mitään intohimojen kiehuvan kuumuuden 
kohottamiseksi vielä entisestäänkin; mutta että vielä kaupanpäällisiksi 
pyrittiin hillitsemään kaikeksi onneksi jo olemassa olevaa innostusta, sitä en 
yksinkertaisesti kyennyt ymmärtämään.
 
Toiseksi sitten mieltäni kuohutti se asenne, johon katsottiin hyväksi asettua 
marxilaisuuden suhteen. Minun käsitykseni mukaan siten ainoastaan osoitettiin, 
ettei tuosta ruttotaudista ollut pienintäkään käsitystä. Näytti ihan tosissaan 
uskottavan, kun vakuutettiin, ettei tunnettu enää mitään puolueita, että 
marxilaisuus  oli saatu palautetuksi järkiinsä ja pidättyväisyyteen. Ettei tässä 
ole ylipäänsä kysymys ollenkaan puolueesta, vaan opista, joka pakosta johtaa 
koko ihmiskunnan tuhoon, sitä oli sitäkin mahdottomampi käsittää, koska 
sellaista ei kuulla juutalaisuuden hapattamissa Saksan yliopistoissa ja kun 
liiankin monet varsinkin maan korkeimmat virkamiehet eivät ulkoaopitussa, 
tylsämielisessä omahyväisyydessään katso maksavan vaivaa ottaa kirjaa käteen 
oppiakseen mitään sellaista, mikä ei nimenomaan aikoinaan kuulunut heidän 
käymänsä korkeakoulun opetusaineisiin. Kaikkein mahtavinkin mullistus menee 
noilta hyväpäisiltä miehiltä kokonaan ohi, pienintäkään jälkeä jättämättä, minkä 
johdosta valtionlaitokset enimmäkseen laahautuvatkin ontuen yksityisten 
laitosten jäljessä. Heihin sopii totisesti kaikkein parhaiten vanha sananlasku: 
he eivät ymmärrä sellaisesta enempää kuin sika hopealusikasta. Muutamat harvat 
poikkeukset tässäkin vain vahvistavat sääntöä. Oli vertaansa vailla olevaa 
tylsyyttä, että elokuun päivinä v. 1914 Saksan työväki samaistettiin 
marxilaisuuden kanssa. Saksalaiset työläiset olivat tuona ajankohtana 
tempautuneet irti tuon myrkyllisen taudin otteesta, koska he muuten eivät olisi 
ylimalkaan koskaan voineet koko taisteluun ryhtyä. Mutta oltiin tarpeeksi 
typeriä ajattelemaan, että marxilaisuus mikä nykyisin oli muuttunut 
kansallismieliseksi; neronleimaus, joka vain osoittaa, ettei noina pitkinä 
vuosina ainoakaan virallisista valtion johtomiehistä ollut havainnut maksavan 
vaivaa tutkia tuon opin sisäistä olemusta, koska sellaista mielettömyyttä tuskin 
olisi muuten voinut tapahtua.
 
Marxilaisuus, jonka lopullisena päämääränä on ja pysyy kaikkien ei;juutalaisten 
kansallisvaltioiden hävittäminen, joutui kauhukseen kokemaan, että Saksan 
työväestö, jonka se luuli saaneensa pauloihinsa heinäkuun päivinä v. 1914 heräsi 
ja riensi hetki hetkeltä yhä runsaslukuisempana asettumaan isänmaan 
palvelukseen. Muutamassa päivässä oli tuon häpeällisen, inhottavan 
kansanpetoksen koko sumutus ja huijaus haihtunut, revennyt riekaleiksi, 
juutalaiset johtajalurjukset olivat äkkiä yksin ja hylättyinä, ikään kuin ei 
koko kuudenkymmenen vuoden ajan joukoille syötetystä mielettömyydestä ja 
perättömistä puheista olisi ollut enää tähteenä hivenkään. Se oli kaamea hetki 
niille, jotka olivat Saksan kansan työväestöä pettäneet. Mutta niin pian kuin 
johtajat havaitsivat uhkaavan vaaran, he kiireimmän kauppaa vetivät valheen 
näkymättömäksi tekevän taikalakin korvilleen ja teeskentelivät röyhkeästi 
ottavansa muka osaa kansalliseen nousuun. Nyt olisi ollut sopiva hetki ryhtyä 
toimenpiteisiin juutalaisten kansanmyrkyttäjien koko petollista joukkiota 
vastaan.
 
Nyt heille olisi pitänyt lukea lyhyt laki välittämättä vähääkään siitä 
mahdollisesti nousevasta huudosta ja porusta. Elokuussa v. 1914 oli kaikki 
juutalaisten lörpötys kansainvälisestä yhteenkuuluvaisuudesta yhdellä iskulla 
haihtunut Saksan työväestön päästä, ja sen sijaan alkoivat jo muutamaa viikkoa 
myöhemmin amerikkalaiset shrapnellit lähetellä veljeyden siunauksiaan 
marssirivistöjen kypäröihin. Tunnollisen valtionhallituksen velvollisuus olisi 
nyt ollut, kun saksalaiset työmiehet olivat taaskin löytäneet tien oman kansansa 
luo, raivata armottomasti pois ne, jotka olivat heitä kiihottaneet tuota kansaa 
vastaan. Kun parhaat miehet kaatuivat rintamilla, olisi kotona ainakin voitu 
hävittää syöpäläiset. Sen sijaan hänen majesteettinsa keisari itse ojensi 
kätensä vanhoille rikollisille ja siten säästi nuo kansakunnan salakavalat 
salamurhaajat suoden heille mahdollisuuden saada jälleen malttinsa takaisin.
 
Nyt siis käärme saattoi jatkaa työtään, varovammin kuin ennen, mutta sen vuoksi 
vain entistäkin vaarallisempana. Rehellisten ihmisten uneksiessa linnarauhasta 
nuo valapattoiset pahantekijät järjestivät vallankumouksen. Kävin sisimmässäni 
yhä tyytymättömämmäksi, kun silloin päätettiin noudattaa peloittavaa  
puolinaisuutta; mutta että loppu muodostuisi niin hirvittäväksi, sitä en olisi 
itsekään vielä siihen aikaan pitänyt mahdollisena. Mitä siis olisi pitänyt 
tehdä? Olisi pitänyt heti paikalla teljetä koko liikkeen johtomiehet lukkojen ja 
telkien taakse, nostaa heitä vastaan syyte ja vapauttaa kansakunta heistä. Olisi 
pitänyt arkailematta asettaa kaikki sotilaalliset voimakeinot käytäntöön, jotta 
tuo rutto olisi saatu juurineen kitketyksi pois. Puolueet olisi pitänyt 
lakkauttaa, valtiopäivät palauttaa järkiinsä, tarpeen vaatiessa vaikka pistimien 
avulla, tai mieluimmin hajoittaa heti paikalla. Samoin kuin tasavalta saa 
nykyisin lakkauttaa puolueita, samoin olisi silloinkin, ja paremmin perustein,  
täytynyt turvautua tähän keinoon. Silloinhan oli sentään kysymyksessä koko 
kansan olemassaolo tai tuho! Tosin kyllä sukelsihan samalla esiin toinen 
kysymys: Voiko ylipäänsä henkisiä aatteita hävittää miekalla? Voiko 
maailmankatsomuksia vastaan taistella käyttämällä raakaa väkivaltaa? Jo tuona 
ajankohtana tein monestikin itselleni tuon kysymyksen. Kun tarkoin tutkii ja 
punnitsee samankaltaisia tapauksia, joita tapaa historiassa, varsinkin 
uskonnollisella pohjalla, päätyy seuraavaan periaatteelliseen käsitykseen: 
Käsityksiä ja aatteita samoin kuin liikkeitä, joilla on tietty henkinen pohja, 
olipa se oikea tai väärä, voi tiettynä ajankohtana niiden synnystä lukien 
murskata teknillisluontoisia voimakeinoja käyttämällä ainoastaan siinä 
tapauksessa, että nuo ruumiilliset aseet ovat samalla uuden sytyttävän 
ajatuksen, aatteen tai maailmankatsomuksen kannattajina.
 
Väkivallan käyttö yksin, kun sen edellytyksenä ei ole henkisen perusajatuksen 
käyttövoimaa, ei voi koskaan johtaa aatteen eikä sen leviämisen loppumiseen 
muussa tapauksessa kuin että aatteen viimeinenkin kannattaja raivataan pois ja 
sen viimeinenkin perinne hävitetään. Tämä kuitenkin merkitsisi useimmissa 
tapauksissa, että sellainen valtioruumis samalla poistuu valtapoliittisen 
merkityksen piiristä, usein loppumattoman pitkäksi ajaksi, väliin ainiaksikin; 
sillä sellainen veriuhrihan kohtaa, niin kokemus osoittaa, kansakunnan parasta 
osaa, koska näet jokainen vaino, joka tapahtuu ilman henkisiä edellytyksiä, 
tuntuu siveellisesti epäoikeutetulta ja nostattaa juuri kansan arvokkaimmat 
ainekset vastarintaan, mutta se vuorostaan johtaa siihen, että nämä omaksuvat 
epäoikeutetusti vainotun liikkeen henkisen sisällön. Monet tekevät näin 
pelkästään sen vuoksi, että heissä herättää vastustushalua se, että aatetta 
koetetaan musertaa raa'alla väkivallalla. Mutta siten sisäisten kannattajien 
joukko kasvaa samassa määrin kuin vaino kiihtyy. Siispä voidaan uuden opin 
täydellinen tuhoaminen toteuttaa ainoastaan panemalla toimeen niin laaja ja 
lakkaamatta laajeneva raivaustyö, että tällöin asianomainen kansa tai valtio 
lopulta joutuu menettämään kaiken todella arvokkaan verensä. Mutta sellainen 
kostaa itsensä, koska ns. sisäinen puhdistus kylläkin voidaan toimittaa, mutta 
vain yleisen voimattomuuden ja heikkouden kustannuksella. Mutta sellainen 
menettelytapa on aina jo ennakolta tuomittu tuloksettomaksi, jos se oppi, jota 
vastaan aiotaan taistella, jo on sivuuttanut tietyn ahtaan piirin. Senpä vuoksi 
onkin tässä tapauksessa – niin kuin kaikessa kasvussa ; varhaisin lapsuudenaika 
pahimmin alttiina tuhon mahdollisuudelle, kun taas vastustuskyky karttuu vuosien 
mukana, väistyäkseen vasta vanhuudenheikkouden alkaessa taas uuden nuorison 
tieltä, joskin toisessa muodossa ja toisista syistä. Todellisuudessa kuitenkin 
johtavat melkein kaikki yritykset raivata tieltä jokin oppi ja sen 
organisatorinen vaikutus väkivallalla ilman henkistä perustaa epäonnistumiseen, 
jopa ne päättyvät sangen usein juuri päinvastoin kuin on toivottu, seuraavasta 
syystä:
 
Kaikkein ensimmäisenä edellytyksenä taistelulle alastoman väkivallan asein on ja 
pysyy taistelun hellittämättömyys. Se merkitsee, että ainoastaan mikäli jonkin 
opin tms. tukahduttamiseksi käytetään jatkuvasti samoja menettelytapoja, on 
tarjona mahdollisuus, että tarkoituksessa onnistutaan. Mutta niin pian kuin 
tällaisessa tapauksessa väkivalta horjuen vaihtelee leväperäisyyden kanssa, se 
oppi, jota yritetään tukahduttaa, ei ainoastaan yhä uudelleen sukeltaudu esiin, 
vaan silloin se pystyy saamaan uusia arvoja jokaisesta vainosta, koska sellaisen 
sorron aallon laskeuduttua kestetyistä kärsimyksistä johtunut mieltenkuohu 
hankkii vanhalle opille uusia kannattajia, samalla kuin sen vanhat kannattajat 
entistä uhemmin ja sisukkaammin pitävät siitä kiinni, jopa luopiotkin, vaaran 
mentyä ohi, pyrkivät palaamaan takaisin entiselle kannalleen. Menestyksen 
saavuttamisen ensimmäisenä edellytyksenä on, että väkivaltaa käytetään aina ja 
joka aika tasaisesti. Mutta moinen sitkeys ja hellittämättömyys on kuitenkin 
aina vain tietyn henkisen vakaumuksen tulos. Kaikki väkivalta, jolla ei ole 
vastineena lujaa henkistä perustaa, pysyy horjuvana ja epävarmana. Siitä puuttuu 
sitä kestävyyttä ja lujuutta, joka voi pohjautua ainoastaan kiihkoisaan 
maailmankatsomukseen. Se on jonkun yksilön aina vireessä olevan tarmon ja 
häikäilemättömän päättäväisyyden heijastusta, mutta niin ollen se on juuri 
henkilöllisyyden ja sen olemuksen, laadun ja voimakkuuden vaihtelujen varassa. 
Tämän lisäksi tulee vielä muutakin:
 
Mikään maailmankatsomus, olipa se uskonnollis; tai valtiollisluonteinen ; väliin 
on rajaa vaikea määritellä ; ei taistele niinkään paljon vastakkaisen 
aatemaailman kielteisen tuhoamisen vuoksi kuin pikemminkin ajaakseen 
myönteisesti omansa voittoon. Mutta niin ollen sen taistelu ei ole niinkään 
paljon puolustusta kuin hyökkäystä. Siten sillä jo on etuna se, että päämaali on 
määrätty, koska tuo päämäärä kerran , merkitsee oman aatteen voittoa, jota 
vastoin toisaalta on vaikea määritellä, milloin voidaan pitää kielteistä 
päämäärää, vihollisen opin tuhoamista, saavutettuna ja taattuna. Jo siitä syystä 
muodostuu jonkin maailmankatsomuksen hyökkäys suunnitelmallisemmaksi, mutta 
myöskin väkivaltaisemmaksi kuin sen puolustus; samoin myös tässä niin kuin 
ylipäänsäkin päästään ratkaisuun hyökkäyksen eikä puolustuksen avulla. Taistelu 
voimakeinoin henkistä valtaa vastaan on kuitenkin siihen saakka ainoastaan 
puolustusta, kunnes miekka itse ilmestyy uuden henkisen opin kannattajaksi, 
julistajaksi ja levittäjäksi. Yhteenvetona voidaan siis todeta seuraavaa: 
Jok'ikinen maailmankatsomuksen vastustamisyritys voimakeinoin raukeaa lopulta 
tyhjiin, jollei taistelu muodostu hyökkäykseksi uuden henkisen asenteen 
puolesta. Ainoastaan milloin kaksi maailmankatsomusta kamppailee keskenään, 
voivat raa'an väkivallan aseet, sisukkaasti ja arastelematta käytettyinä, 
tuottaa voiton sille puolelle, joka niitä käyttää tukenaan. Mutta juuri siitä 
syystä taistelu marxilaisuutta vastaan on tähän saakka yhä rauennut tyhjiin. 
Juuri tästä johtui, että Bismarckinkin sosialistilait loppujen lopuksi kaikesta 
huolimatta jäivät ja että niiden täytyi jäädä tehottomiksi. Puuttui uuden 
maailmankatsomuksen perustaa, jonka nousun puolesta taistelua olisi voitu käydä. 
Sillä että joutava jaaritus valtion arvovallasta tai rauhasta ja järjestyksestä 
voisi olla sopivana perustana ja henkisenä kiihokkeena taisteluun elämästä ja 
kuolemasta, sellaista pystyy keksimään ainoastaan korkeiden 
ministeriönvirkamiesten sananparreksi muuttunut viisaus.
 
Mutta koska tästä taistelusta puuttui todellista henkistä kannattavaa voimaa, 
Bismarckinkin täytyi jättää sosialistilakiensa toteuttaminen sen laitoksen 
huomaan ja hoiviin, joka itse jo oli marxilaisen ajattelutavan tuote. 
Jättäessään marxilaisuutta vastaan käymänsä sodan kohtalon porvarillisen 
demokratian hyvän tahdon varaan rautakansleri pani pukin kaalimaan vartijaksi. 
Kaikki tämä oli vain periaatteellisen marxilaisvastaisen, myrskyisen ja 
valloitushaluisen uuden maailmankatsomuksen puutteen välttämätöntä seurausta. 
Sen vuoksi oli Bismarckin taistelusta tuloksena vain ankara pettymys. Mutta 
mahtoivatkohan olosuhteet maailmansodan aikana tai sen alkaessa olla 
toisenlaiset? Eivät olleet, valitettavasti. Kuta enemmän tuohon aikaan pohdin 
ajatusta, että eri valtioiden hallitusten oli välttämättä muutettava 
suhtautumistaan sosiaalidemokratiaan, joka oli marxilaisuuden silloinen 
ruumiillistuma, sitä selvemmin tunsin tuon opin käyttökelpoisen korvauksen 
puutteen. Mitä aiottiin suurille joukoille antaa, edellyttäen että 
sosiaalidemokratia saataisiin kukistetuksi? Ei ollut olemassa mitään sellaista 
liikettä, jonka olisi voinut odottaa
onnistuvan vetää vaikutuspiiriinsä suuremmassa tai pienemmässä määrin ilman 
johtajia jääneiden työläisten suuret joukot. On mieletöntä ja enemmän kuin 
typerää uskoa, että luokkapuolueesta eronneet kansainväliset kiihkoilijat käden 
käänteessä liittyisivät johonkin porvarilliseen puolueeseen, siis uuteen 
luokkajärjestöön. Sillä niin epämiellyttävää kuin tämä voi ollakin eri 
järjestöistä, ei kuitenkaan käy kieltäminen, että porvarillisten poliitikkojen 
hyvin suuren osan mielestä luokkarajat ovat aivan itsestään selvä asia, niin 
kauan kuin ne eivät ala poliittisesti vaikuttaa heidän vahingokseen. Tämän 
tosiseikan kieltäminen todistaa ainoastaan valehtelijoiden julkeutta, mutta myös 
heidän tyhmyyttään.
 
Ylimalkaan pitää visusti varoa pitämästä suuria joukkoja typerämpinä kuin ne 
ovat. Poliittisissa asioissa osuu useinkin tunne oikeampaan ratkaisuun kuin 
ymmärrys. Sen käsityksen vastapainoksi, että joukkojen typerä kansainvälinen 
asennoituminen osoittaa kyllin selvästi tuon tunteen epäluotettavuuden, voi heti 
mitä perusteellisimmin asettaa sen yksinkertaisen huomautuksen, ettei 
pasifistinen demokratia ole suinkaan vähemmän mieletöntä, mutta että sen 
kannattajat melkein kauttaaltaan ovat peräisin porvarillisesta leiristä. Niin 
kauan kuin miljoonat porvarit joka aamu hartaina palvovat juutalaisia 
demokraattisia lehtiään, sopii noille herroille kovin huonosti, että 
laskettelevat sukkeluuksia toverien kustannuksella, jotka loppujen lopuksi 
ahtavat itseensä samaa roskaa, vaikka vain eri tavalla valmistettuna. Molemmissa 
tapauksissa on tehtailijana sama juutalainen.
 
Tulee siis erittäin visusti varoa kiistämästä kerta kaikkiaan olemassa olevia 
seikkoja. Se tosiasia, että luokkakysymys ei suinkaan koske yksinomaan 
aatteellisia ongelmia, niin kuin varsinkin ennen vaaleja tekisi mieli uskotella, 
ei ole kiellettävissä. Saksan kansan suuren osan piintyneet säätyennakkoluulot 
samoin kuin ennen kaikkea käsityöntekijöiden väheksyminen ovat ilmiöitä, jotka 
eivät ole suinkaan lähtöisin unissakävijöiden aivoista. Osoittaa muuten, 
ottamatta tätä ollenkaan huomioon, Saksan ns. älymystön heikkoa ajatuskykyä, kun 
juuri noissa piireissä ei käsitetä, ettei sellainen asiaintila, joka ei kyennyt 
estämään marxilaisuuden kaltaista ruttoa syntymästä, alunkaan pystynyt 
valtaamaan menetettyä takaisin. Porvarilliset puolueet, niin kuin ne itseään 
nimittävät, eivät enää ikinä pysty kiinnittämään kurjaliston joukkoja, 
proletaareja, omaan leiriinsä, koska tässä on vastakkain kaksi eri maailmaa; 
niitä erottavat rajat ovat osittain luonnolliset, osittain keinotekoiset, mutta 
niiden suhde toisiinsa ei voi olla mikään muu kuin taistelu. Noista kahdesta 
voittaa nuorempi ; ja se nuorempi on marxilaisuus. Tosiasiallisesti oli taistelu 
sosiaalidemokratiaa vastaan kylläkin ajateltavissa v. 1914, mutta oli 
epäiltävää, miten kauan sellaista asiaintilaa olisi voitu pitää voimassa, kun ei 
ollut olemassa mitään käytännöllistä korviketta. Siinä oli suuri aukko.
 
Tähän käsitykseen olin päätynyt jo kauan ennen sotaa enkä niin muodoin liioin 
voinut päättää liittyä ainoaankaan ennestään olemassa olevaan puolueeseen. 
Maailmansodan tapahtumissa tämä käsitykseni yhä entisestään lujittui sen 
johdosta, että oli ilmeisesti mahdoton ryhtyä hillittömään taisteluun 
sosiaalidemokratiaa vastaan juuri sellaisen liikkeen puutteessa, joka olisi 
ollut enemmän kuin parlamentaarinen puolue. Lausuin peittelemättä mielipiteeni 
tästä asiasta läheisessä toveripiirissä. Muuten sukelsivat nyt mieleeni entiset 
ajatukseni, että tuonnempana ryhdyn poliittiseen toimintaan. Tämä juuri oli 
aiheena siihen, että useinkin vakuutin pienelle ystäväpiirilleni aikovani sodan 
jälkeen ruveta toimimaan puhujana varsinaisen ammattini rinnalla.
Uskon kyllä olleeni silloin aivan tosissani.